Hamsteriluonteeni johdosta olen vuosien mittaan hankkinut itselleni suurimman osan niistä levyistä, jotka ovat minuun tehneet jonkinlaisen positiivisen vaikutuksen, ja jotka olen esim aikanaan kopioinut C-kasetille, mutta poikkeuksiakin on. Yksi kaikkein harmittavimmista aukoista levyhyllyssäni on McGarriglen sisarusten Katen ja Annan v. 1978 ilmestynyt "Pronto Monto", joka ei taida olla heidän arvostetuin tai myydyin albuminsa mutta ensimmäinen jonka kuulin, ja joka silloin kolahti aika lailla.
Tämä on kai folkpopia - kauniita sävelmiä, jotka esitetään kohtullisen akustisesti ja ilmavasti, mutta kuitenkin orkesterin kanssa. Tekstit pyörivät lähinnä ihmissuhteissa, mutta aika tuoreesti (esim. hurmaava "NaCL", jossa rakastuminen esitetään kemiallisena reaktiona). Kokonaisuuden tärkein osa on sisarusten lauluäänet, jotka sekä erikseen että yhdessä soivat todella kauniisti, mutta ei liian eteerisesti. Hiljainen voima voisi olla hyvä määritelmä.
Ja kun kuuntelen tämän päivän americanan akustisempaa puolta, täytyy todeta McGarriglen sisaruksilla (ja heidän jälkikasvullaan ja ystävillään) on ollut aikamoinen vaikutus moneen nuorempaan artistiin - mutta oli artisti tai levy sitten kuinka tärkeä, se ei minua liikuta ellei se ole hyvä.
McGarriglen sisarukset olivat sikäli poikkeuksellisia varhaisten suosikkieni joukossa, etten nuorena miehenä kuunnellut hirveän paljon naisartisteja. Osittain se varmaankin johtui siitä, että tarjonta oli suppeampaa, mutta kun nykyisten kuuntelumiletymysteni ohjaamana olen ruvennut tsekkaamaan myös vanhaa musiikkia uusin korvin, olen löytänyt montakin sellaista naislaulajaa, joihin olisi voinut ihastua jo nuorena.
Yksi selkeä ehdokas olisi ollut Patti Smith, johon tutustuin kunnolla vasta tämän vuosisadan puolella. Tämän vuoden suosikkibiisini, "Because The Night", oli tosin tuttu ja rakas tulkinta jo 1980-luvulta. Tämä biisi (sivumennen sanoen jo toinen Springsteen-tekele, jota mies itse ei levyttänyt ensimmäisenä), on yksi parhaita esimerkkejä siitä "hiljaisesta voimasta", joka kunnolla hallittuna on monien todella suurten kuunteluelämysten salaisuus.
En edes osaa sanoa mikä tässä biisissä on kaikkein parasta - teksti, hieno sävel, nerokas sovitus vai Pattin tunteellinen tulkinta - mutta se kuuluu niihin, joita joskus pitää saada kuunnella lujaa yöllä muutaman lasillisen jälkeen, vain tunteakseen miten selkäpiitä kutiaa ja silmäkulma kostuu.
Täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole mitään kattavaa kokoelmaa hänen levytyksiään, mutta myöhemmät esimerkit kuten muutamia vuosia sitten ilmestynyt hieno coverlevy "Twelve" ovat kyllä lupaavia. Toisaalta joskus voi olla myös niin, että se ensimmäinen kosketus on niin polttava ettei jatko vastaa odotuksia...
maanantai 20. huhtikuuta 2015
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
277-278. Egotrippi: Pilvien alla, maan päällä ja Mikki Kauste: Lintumies (2013): Klassisen popin voimannäyte
Lyhyellä perspektiivillä tarkasteltuna vuosi 2013 oli varsin onnistunut sellainen kotimaisen kevyen musiikin alalla; "vanhat" nimet kuten J Karjalainen, Kolmas Nainen ja Jonna Tervomaa tekivät hyviä levyjä, ja uudemmat kyvyt kuten Topi Saha ja Matti Johannes Koivu osoittivat myös jatkuvuuden olevan kunnossa. Vuoden ehkä komein suoritus taisi silti olla Mikki Kausteen ja Egotripin "paluu" kahden sellaisen albumin avulla, jotka vielä näin parin vuoden päästäkin kuulostavat yhtä hyviltä ellei paremmilta kuin ilmestyessään.
Egotripin albumi "Pilvien alla, maan päällä" on jonkinlainen kaksinkertainen coverlevy - bändi tekee versioita Kausteen ja Knipin muille artisteille tekemistä biiseistä. "Alkuperäisten" esittäjiä ovat mm. Anna Puu ja Jonna Tervomaa, mutta Egotrippi ottaa laulut takaisin ja tekee ne omikseen, onnistuen vähintään yhtä hyvin kuin alkuperäiset tulkitsijat. En halua verrata versioita keskenään - molempi parempi - mutta korvani iloitsevat. Melkein jokainen laulu on hyvä - suosikkejani ovat esim. "Kylmä joki", "Tunnoton" ja albumin ns. nimibiisi "Nopeimmat junat" - mutta ennen kaikkea minua siis kiehtoo tuo äänimaisema, joka on samalla aikaa kevyt ja täyteläinen.
Se on minusta aina ollut Egotripin voima ja vahvuus - mutta joillakin muilla albumeilla se on peuttänyt sen, etteivät kaikki kappaleet ole olleet ikimuistoisia. Tälle albumille saattaa olla eduksi, että bändin hieno sointi tällä kertaa yhdistyy biiseihin jotka joku toinen on jo tulkinnut, koska sävelmät ehkä nousevat esille paremmin. Kaiken lisäksi tämä albumi soi aikasidoinnaisuuksista vapaana - niinkuin koko Egotripin tuotanto, kun asiaa ajattelee tarkemmin.
Mikki Kausteen soololevy "Lintumies" vie tietyllä tavalla bändin tavaramerkin vielä pitemmälle. Ensimmäinen asia, joka levystä jää mieleen, ovat suuret balladit - esim. "Turmio", "Rospuutto", nimibiisi - joissa ei pelätä kunnon ääniseinän rakentamista, mutta sävelmätkin pysyvät koossa. Toinen puoli levyä on pienempiä, nopeampia esityksiä, joissa soi välillä folk, rautalanka ja italoiskelmä - "Tie" ja "Oisin kerrankin mies" esimerkkeinä. Ilmaa löytyy näistäkin esityksistä, niinkuin popissa kuuluukin tehdä.
Ylipäätänsä sovitusten kanssa on nähty vaivaa - sävyjä ja jippoja löytyy, mutta kikkailuun ei sorruta. Joskus yhtyeen tekstejä on moitittu tyhjänpäiväisiksi, mutta mielestäni tämäkin puoli on kielikuvia myöten hallussa. Pidän myös Mikin äänestä, joka selviää tyylikirjosta kiitettävästi ja tunnistettavasti. Ja jotenkin tämä on kokonaisuus, joka olisi voitu tehdä jo Egotripin uran alkuaikoina 90-luvulla, tai vaikkapa 60-luvun loppupuolella kun popmusiikki monimuotoistui ja äänimaailmat kasvoivat jopa suurellisiin mittoihin.
Ja kokonaisuutena nämä levyt ovat hieno paketti sellaista popmusiikkia, joka sopii sekä auringonpaisteeseen että yön sineen - uskon palaavani näihin myös tulevaisuudessa.
Egotripin albumi "Pilvien alla, maan päällä" on jonkinlainen kaksinkertainen coverlevy - bändi tekee versioita Kausteen ja Knipin muille artisteille tekemistä biiseistä. "Alkuperäisten" esittäjiä ovat mm. Anna Puu ja Jonna Tervomaa, mutta Egotrippi ottaa laulut takaisin ja tekee ne omikseen, onnistuen vähintään yhtä hyvin kuin alkuperäiset tulkitsijat. En halua verrata versioita keskenään - molempi parempi - mutta korvani iloitsevat. Melkein jokainen laulu on hyvä - suosikkejani ovat esim. "Kylmä joki", "Tunnoton" ja albumin ns. nimibiisi "Nopeimmat junat" - mutta ennen kaikkea minua siis kiehtoo tuo äänimaisema, joka on samalla aikaa kevyt ja täyteläinen.
Se on minusta aina ollut Egotripin voima ja vahvuus - mutta joillakin muilla albumeilla se on peuttänyt sen, etteivät kaikki kappaleet ole olleet ikimuistoisia. Tälle albumille saattaa olla eduksi, että bändin hieno sointi tällä kertaa yhdistyy biiseihin jotka joku toinen on jo tulkinnut, koska sävelmät ehkä nousevat esille paremmin. Kaiken lisäksi tämä albumi soi aikasidoinnaisuuksista vapaana - niinkuin koko Egotripin tuotanto, kun asiaa ajattelee tarkemmin.
Mikki Kausteen soololevy "Lintumies" vie tietyllä tavalla bändin tavaramerkin vielä pitemmälle. Ensimmäinen asia, joka levystä jää mieleen, ovat suuret balladit - esim. "Turmio", "Rospuutto", nimibiisi - joissa ei pelätä kunnon ääniseinän rakentamista, mutta sävelmätkin pysyvät koossa. Toinen puoli levyä on pienempiä, nopeampia esityksiä, joissa soi välillä folk, rautalanka ja italoiskelmä - "Tie" ja "Oisin kerrankin mies" esimerkkeinä. Ilmaa löytyy näistäkin esityksistä, niinkuin popissa kuuluukin tehdä.
Ylipäätänsä sovitusten kanssa on nähty vaivaa - sävyjä ja jippoja löytyy, mutta kikkailuun ei sorruta. Joskus yhtyeen tekstejä on moitittu tyhjänpäiväisiksi, mutta mielestäni tämäkin puoli on kielikuvia myöten hallussa. Pidän myös Mikin äänestä, joka selviää tyylikirjosta kiitettävästi ja tunnistettavasti. Ja jotenkin tämä on kokonaisuus, joka olisi voitu tehdä jo Egotripin uran alkuaikoina 90-luvulla, tai vaikkapa 60-luvun loppupuolella kun popmusiikki monimuotoistui ja äänimaailmat kasvoivat jopa suurellisiin mittoihin.
Ja kokonaisuutena nämä levyt ovat hieno paketti sellaista popmusiikkia, joka sopii sekä auringonpaisteeseen että yön sineen - uskon palaavani näihin myös tulevaisuudessa.
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Maailman paras levy 1977
Tykkään 1970-luvun hard rockista - mikä on tainnutkin jo käydä selväksi. Myöhemminkin on tehty paljon hyvää heviä eri alalajeissa, mutta ensimmäisen vuosikymmenen dynamiikan taju on pitkälti kadonnut. Yksi tuon vuosikymmenen pioneereista, johon tutustuin vasta hieman myöhemmin, oli Ufo, jonka parhaat levyt ja etenkin vuoden 1977 "Lights Out" yhdistävät nimenomaan aggressiivisen atakin ja dynamiikan tajun - hienoin sävellyksin, osaavin kitaroin (Michael Schenker vaikutti vielä silloin bändissä) ja Phil Moggin hienoin laulusuorituksin maustettuina.
Tuon albumin (joka voisi olla vuoden levy, ellei Jethro Tull olisi pistänyt paremmaksi) kirkkain helmi on "Try Me", hauraan kaunis balladi jonka sävellys ja sovitus ovat genren parhaimmistoa, ja soitto kitarasooloa myöten todella hallittua. Siinä missä jotkut osaavatkin bändit sortuvat hitaissaan yli-imelyyteen, tämä esitys pysyy kuosissaan jopa jousineenkin.
Pari muutakin Ufon albumia tuolta aikakaudelta ovat kovaa kamaa, mutta myöhemminkin yhtye on tehnyt ihan kelvollista joskin välillä huomattavasti arkisempaa musiikkia. Kaikkein korkeimpaan kastiin sitä ei ole koskaan nostettu - ehkä kunnon käsityöläinen ei oikein viihdy tähtien kimalluksessa? Minun ainakin tulee aina välillä palattua varsinkin tähän lättyyn ja kappaleeseen.
Vaikka rockmusiikki vuonna 1977 oli eräänlaisen vallankumouksen kourissa, minun suosikkialbumini on hyvinkin perinteinen. Ensimmäinen Jethro Tull-kokemukseni oli yksi popnörttielämäni suurimmista ahaaelämyksistä, ja vieläkin suosikkini yhtyeen laajassa ja laadukkaassa tuotannossa. "Songs From The Wood" oli eräänlaista välivaihetta Ian Andersonin ja kumppaneiden taiteessa - alkuvaiheen bluesvaikutteet olivat hieman väistymässä, etniset sävyt etualalla ja myöhempien aikojen tietty hardrockmaisuus vasta tulollaan.
Olen tämän levyn jo kehua retostellut aikaisemminkin (linkki yllä), mutta yksi asia taisi silloin jäädä sanomatta; siitä löytyy mielestäni vieläkin jotakin uutta joka kuuntelukerralla - tai pikemminkin ilonaiheita on niin paljon, ja ne tulevat esiin niin vaihtelevasti, että se tuntuu tuoreelta vieläkin. Jokainen levyn yhdeksästä laulusta on hyvä, Anderson on hyvä laulaja, ja soitto sujuu näiltä herroilta vaikka päällään seisten. Viimeksi sitä kuunnellessa korvaan tarttui etenkin "Velvet Green" ja oivallus siitä, että voin sietää jopa tempo- ja tyylivaihdoksia kesken kappaleen jos osat ovat arpeeksi hyviä - joissakin tapauksissa minua on progebändeissä epäilyttänyt erilaisten osioiden liiallinen sotkeminen toisiinsa, mutta Jethro Tull klaaraa senkin.
Vastaavalla tavalla voisin kehua melkein minkä tahansa JT:n tai Andersonin albumin, vuoden 1968 debyytistä viime vuonna ilmestyneeseen "Homo Erraticus"-teokseen. Välillä sovituspuoli on ehkä ylityöstettyä, ja 80-luvun alkupuolen syntikkaflirttailu meni vähän yli (mikä tosin koskee monta muutakin pitkän linjan artistia, ja jopa suuremmassa määrin), mutta klassisia levytyksiä löytyy nyt jo kuudelta eri vuosikymmeneltä.
Olen jopa kerran päässyt kuulemaan herroja livenä - vuonna 1994 Turkuhallissa - mutta silloin äänenvoimakkuus, puolityhjä areena ja välillä aika innoton jammailun tunne johtivat jonkinasteiseen pettymykseen. Se ei onneksi kuitenkaan ole himmentänyt bändin levyjen hohtoa tippaakaan.
Tuon albumin (joka voisi olla vuoden levy, ellei Jethro Tull olisi pistänyt paremmaksi) kirkkain helmi on "Try Me", hauraan kaunis balladi jonka sävellys ja sovitus ovat genren parhaimmistoa, ja soitto kitarasooloa myöten todella hallittua. Siinä missä jotkut osaavatkin bändit sortuvat hitaissaan yli-imelyyteen, tämä esitys pysyy kuosissaan jopa jousineenkin.
Pari muutakin Ufon albumia tuolta aikakaudelta ovat kovaa kamaa, mutta myöhemminkin yhtye on tehnyt ihan kelvollista joskin välillä huomattavasti arkisempaa musiikkia. Kaikkein korkeimpaan kastiin sitä ei ole koskaan nostettu - ehkä kunnon käsityöläinen ei oikein viihdy tähtien kimalluksessa? Minun ainakin tulee aina välillä palattua varsinkin tähän lättyyn ja kappaleeseen.
Vaikka rockmusiikki vuonna 1977 oli eräänlaisen vallankumouksen kourissa, minun suosikkialbumini on hyvinkin perinteinen. Ensimmäinen Jethro Tull-kokemukseni oli yksi popnörttielämäni suurimmista ahaaelämyksistä, ja vieläkin suosikkini yhtyeen laajassa ja laadukkaassa tuotannossa. "Songs From The Wood" oli eräänlaista välivaihetta Ian Andersonin ja kumppaneiden taiteessa - alkuvaiheen bluesvaikutteet olivat hieman väistymässä, etniset sävyt etualalla ja myöhempien aikojen tietty hardrockmaisuus vasta tulollaan.
Olen tämän levyn jo kehua retostellut aikaisemminkin (linkki yllä), mutta yksi asia taisi silloin jäädä sanomatta; siitä löytyy mielestäni vieläkin jotakin uutta joka kuuntelukerralla - tai pikemminkin ilonaiheita on niin paljon, ja ne tulevat esiin niin vaihtelevasti, että se tuntuu tuoreelta vieläkin. Jokainen levyn yhdeksästä laulusta on hyvä, Anderson on hyvä laulaja, ja soitto sujuu näiltä herroilta vaikka päällään seisten. Viimeksi sitä kuunnellessa korvaan tarttui etenkin "Velvet Green" ja oivallus siitä, että voin sietää jopa tempo- ja tyylivaihdoksia kesken kappaleen jos osat ovat arpeeksi hyviä - joissakin tapauksissa minua on progebändeissä epäilyttänyt erilaisten osioiden liiallinen sotkeminen toisiinsa, mutta Jethro Tull klaaraa senkin.
Vastaavalla tavalla voisin kehua melkein minkä tahansa JT:n tai Andersonin albumin, vuoden 1968 debyytistä viime vuonna ilmestyneeseen "Homo Erraticus"-teokseen. Välillä sovituspuoli on ehkä ylityöstettyä, ja 80-luvun alkupuolen syntikkaflirttailu meni vähän yli (mikä tosin koskee monta muutakin pitkän linjan artistia, ja jopa suuremmassa määrin), mutta klassisia levytyksiä löytyy nyt jo kuudelta eri vuosikymmeneltä.
Olen jopa kerran päässyt kuulemaan herroja livenä - vuonna 1994 Turkuhallissa - mutta silloin äänenvoimakkuus, puolityhjä areena ja välillä aika innoton jammailun tunne johtivat jonkinasteiseen pettymykseen. Se ei onneksi kuitenkaan ole himmentänyt bändin levyjen hohtoa tippaakaan.
lauantai 4. huhtikuuta 2015
Maailman paras levy 1976
Vuonna 1976 minun oma musiikkimakuni oli vasta heräämässä ja muotoutumassa - Beatlesin lisäksi tykkäsin lähinnä Abbasta ja kotimaisista iskelmistä. Siinä ei ole mitään pahaa - ihan hyvää musiikkia, mutta aika kevyttä näihin myöhemmin löytämiini suosikkeihin verrattuna.
Southside Johnny ja noin kymmenmiehinen yhtyeensä Asbury Jukes teki tästä vuodesta lähtien viiden studio- ja yhden livealbumin sarjan sairaan hyvää bluespohjaista rytmimusiikkia, johtotähtinään ensi kädessä John Lyonin loistava ääni ja persoona sekä torvivahvisteinen soundi - suuri mutta dynaaminen. Bändiin kuului alkuaikoina muuan Steven van Zandt, ja herrojen yhteinen kaveri Bruce Springsteen rustaili sen levyille lauluja.
Hienon laulusarjan kirkkain helmi on debyyttilevyn balladi The Fever - urkujen varovaisesta sisääntulosta kertosäkeen kuoro- ja torvihurmioon silkkaa parhautta, ja laulutulkinta on ykkösluokkaa. Johnny taitaa sekä kuiskailun että karjumisen (tosin tässä laulussa hän ei pahemmin karju) niin, että jokainen tavu on totta. Tämä laulu kuuluu niihin, joista saan kylmiä väreitä jos kuuntelen sitä sopivassa mielentilassa.
Southside Johnnyn myöhempi ura on ollut hieman mutkaisempi, varsinkin levytyksellisesti, mutta livenä hän ja bändinsä on kyllä koko ajan ollut toiminnassa. He kävivät Turussa joskus ehkä 1989; väkeä ei ollut tungokseen asti, keikka ei ehkä ollut kaikkein terävin mutta allekirjoittanut oli kyllä myytyä miestä. Tunnetta ja dynamiikkaa riitti, ja kunnon puhallinsektio on aina poikaa. Viime vuosina levytysurakin on palannut kunnon juurikaman pariin, mutta voi olla ettei tällainen yhtye koskaan pääse studiossa kunnon keikkahurmioon.
Mutta vaikka Southside Johnny onkin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vuoden 1976 huippuihin kuuluu toinenkin, minulle vielä tärkeämpi samanniminen kaveri eli "Johnny The Fox". Sen tekijät, Phil Lynott ja Thin Lizzy, ovat minun korvissani raskaan rockin ehkä kaikkein paras nimi. Bändi oli vahvassa vireessä 1970-luvun loppupuolella - tuotanto Jailbreakista" "Black Roseen" kattoi neljässä vuodessa neljä loistavaa studioalbumia ja yhden liven.
Juuri "Johnny The Fox" esittelee yhtyeen kaikki vahvat puolet loistavassa paketissa. Lynottin laulut, hyvine sävelmineen ja ennen kaikkea velmuine lyyrisine koukeroineen, keltti- ja soulvivahteet, Brian Downeyn rytminen taituruus ja kaksoiskitaravallit. Ja vaikka Thin Lizzy osasi jyrätä, oli sen soundissa ennen kaikkea sitä dynamiikkaa ja draaman tajua - ja välillä ehkä hieman liikaakin sentimentaalisuutta.
Thin Lizzy kuuluu siis kaikkien aikojen suosikkeihini - hankin ekan levyni syksyllä 1982, ja jäin koukkuun, mutta seuraavana vuonna yhtye pani pillit pussiin, ja kaikki mahdollisuudet comebackiin katosivat tammikuussa 1986 kun Johnny itse eli Phil Lynott kuoli. Jos sitä olisi ollut vaikkapa vain viisi vuotta vanhempi, olisi ehkä tullut käytyä Ruisrockissa keikalla, tai jotain... mutta levytkin ovat ihan OK testamentti.
Vielä täytyy todeta, että 1976 oli ehkä ensimmäinen sellainen vuosi, jolloin omien suosikkieni loistavia levyjä alkoi tulla kiusaksi asti - Lizzyn toinen albumi tältä vuodelta, "Jailbreak", on sekin lähes mestariteos, tuo Southside Johnnyn debyytti samoin, mutta myös esim. Rainbown "Rising", Queenin "A Day At The Races" ja Eaglesin "Hotel California" olivat merkkipaaluja.
Southside Johnny ja noin kymmenmiehinen yhtyeensä Asbury Jukes teki tästä vuodesta lähtien viiden studio- ja yhden livealbumin sarjan sairaan hyvää bluespohjaista rytmimusiikkia, johtotähtinään ensi kädessä John Lyonin loistava ääni ja persoona sekä torvivahvisteinen soundi - suuri mutta dynaaminen. Bändiin kuului alkuaikoina muuan Steven van Zandt, ja herrojen yhteinen kaveri Bruce Springsteen rustaili sen levyille lauluja.
Hienon laulusarjan kirkkain helmi on debyyttilevyn balladi The Fever - urkujen varovaisesta sisääntulosta kertosäkeen kuoro- ja torvihurmioon silkkaa parhautta, ja laulutulkinta on ykkösluokkaa. Johnny taitaa sekä kuiskailun että karjumisen (tosin tässä laulussa hän ei pahemmin karju) niin, että jokainen tavu on totta. Tämä laulu kuuluu niihin, joista saan kylmiä väreitä jos kuuntelen sitä sopivassa mielentilassa.
Southside Johnnyn myöhempi ura on ollut hieman mutkaisempi, varsinkin levytyksellisesti, mutta livenä hän ja bändinsä on kyllä koko ajan ollut toiminnassa. He kävivät Turussa joskus ehkä 1989; väkeä ei ollut tungokseen asti, keikka ei ehkä ollut kaikkein terävin mutta allekirjoittanut oli kyllä myytyä miestä. Tunnetta ja dynamiikkaa riitti, ja kunnon puhallinsektio on aina poikaa. Viime vuosina levytysurakin on palannut kunnon juurikaman pariin, mutta voi olla ettei tällainen yhtye koskaan pääse studiossa kunnon keikkahurmioon.
Mutta vaikka Southside Johnny onkin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, vuoden 1976 huippuihin kuuluu toinenkin, minulle vielä tärkeämpi samanniminen kaveri eli "Johnny The Fox". Sen tekijät, Phil Lynott ja Thin Lizzy, ovat minun korvissani raskaan rockin ehkä kaikkein paras nimi. Bändi oli vahvassa vireessä 1970-luvun loppupuolella - tuotanto Jailbreakista" "Black Roseen" kattoi neljässä vuodessa neljä loistavaa studioalbumia ja yhden liven.
Juuri "Johnny The Fox" esittelee yhtyeen kaikki vahvat puolet loistavassa paketissa. Lynottin laulut, hyvine sävelmineen ja ennen kaikkea velmuine lyyrisine koukeroineen, keltti- ja soulvivahteet, Brian Downeyn rytminen taituruus ja kaksoiskitaravallit. Ja vaikka Thin Lizzy osasi jyrätä, oli sen soundissa ennen kaikkea sitä dynamiikkaa ja draaman tajua - ja välillä ehkä hieman liikaakin sentimentaalisuutta.
Thin Lizzy kuuluu siis kaikkien aikojen suosikkeihini - hankin ekan levyni syksyllä 1982, ja jäin koukkuun, mutta seuraavana vuonna yhtye pani pillit pussiin, ja kaikki mahdollisuudet comebackiin katosivat tammikuussa 1986 kun Johnny itse eli Phil Lynott kuoli. Jos sitä olisi ollut vaikkapa vain viisi vuotta vanhempi, olisi ehkä tullut käytyä Ruisrockissa keikalla, tai jotain... mutta levytkin ovat ihan OK testamentti.
Vielä täytyy todeta, että 1976 oli ehkä ensimmäinen sellainen vuosi, jolloin omien suosikkieni loistavia levyjä alkoi tulla kiusaksi asti - Lizzyn toinen albumi tältä vuodelta, "Jailbreak", on sekin lähes mestariteos, tuo Southside Johnnyn debyytti samoin, mutta myös esim. Rainbown "Rising", Queenin "A Day At The Races" ja Eaglesin "Hotel California" olivat merkkipaaluja.
lauantai 28. maaliskuuta 2015
Maailman paras levy 1975
Bobby Blue Blandin elämäntyö kuuluu kevyen musiikin mittavimpiin - 1950-luvulta uuden vuosituhannen puolelle - ja laadukkaimpiin; profiili pysyi kirkkaana ja rima kohtuullisen korkealla. Minun korvaani miellyttää hänen tuotannossaan se, ettei hän häpeillyt viihteellisyyttä, mutta ei myöskään sortunut siirappiin - ehkä sen esti se, että hänen äänensä kuitenkin oli alkuvoimainen tulkinnasta riippumatta.
1950-luvulla musiikki oli aika bluesia, 1960-luvulla orkesteri kasvoi ja paletti oli laveampi. 1970-luvulla hänen uransa taisi olla enemmänkin laskusuunnassa, mutta hän teki silti mestariteoksia kuten vuoden 1975 hitti "Yolanda", jonka dramaattinen sovitus hienosti tuki hänen ainutlaatuista ääntään. Kitaraintrosta funkyn kompin kautta korvia hiveleviin torviin, jokainen osa sovitusta on paikallaan, ja tarina syöjättärestä kantaa jopa loogisten kuperkeikkojen yli.
1980-luvulla Bobby monen muun vanhan tähden tavoin siirtyi Malacon leipiin, ja vaikka levytykset siinä vaiheessa eivät enää tuoneet artistin kuvaan mitään uutta, oli vanhassakin hyvä vara - etenkin kun se oli alan parhaimmistoa.
Jos vuoden 1975 musiikkitarjontaa ruoditaan, pitää silti vielä ylemmäs nostaa yksi musiikkimakuni kulmakivistä, Queen. Vuosina 1974-1980 yhtye julkaisi seitsemän loistavaa studioalbumia, jotka voisin kehua pystyyn vaikka kaikki, mutta "A Night At The Opera" on ehkä silti erikoismaininnan arvoinen, koska se teki yhtyeestä supertähden. Tällä albumilla toteutuu kaikessa loistossaan popmusiikin yksi perusteesi - se, ettei oikein hyvällä levyllä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi saa kuulla.
Tästä levystä puhuttaessa ei tietenkään voi sivuuttaa laulua nimeltä "Bohemian Rhapsody", mutta vaikka sitä onkin tullut nuoruudessa hoilattua viihteellä kerta jos toinenkin, antaumuksella ja pieleen, se ei kuitenkaan ole tämän albumin suurin kohokohta. Killerialoitus "Death On Two Legs", Roger Taylorin vetävä "I´m In Love With My Car", Brian Mayn eteerinen "´39" ja Freddien kaihoisa "Love Of My Life" ovat hienoja hetkiä. Brian Mayn kitarointi on kautta linjan sitä itseään - hänen sointinsa jopa minä pystyn tunnistamaan - ja soitto on kauttaaltaan naulan kantaan. Silti kaikkein hengästyttävin osa ovat lauluosuudet. Itse asiassa tälläkin levyllä iskee korvaan myös se, että Queenillä oli maailman parhaan solistin Freddie Mercuryn lisäksi kaksi muutakin hyvää laulajaa - sekä Brian että Roger pärjäävät hyvin myös mikin ääressä.
Ja kuten jo totesin, Queenin levytysura oli laadukas pidemmältikin. Minulle ovat erityisen rakkaita nuo vuosien 75-80 levyt - tämän lisäksi "Races", "News", "Jazz" ja "Game" - mutta kaikilla myöhemmilläkin levyillä on paikkansa sydämessäni, vaikka "Hot Space" antoikin nuorelle puristille mahanpuruja ensi kuulemalla.
1950-luvulla musiikki oli aika bluesia, 1960-luvulla orkesteri kasvoi ja paletti oli laveampi. 1970-luvulla hänen uransa taisi olla enemmänkin laskusuunnassa, mutta hän teki silti mestariteoksia kuten vuoden 1975 hitti "Yolanda", jonka dramaattinen sovitus hienosti tuki hänen ainutlaatuista ääntään. Kitaraintrosta funkyn kompin kautta korvia hiveleviin torviin, jokainen osa sovitusta on paikallaan, ja tarina syöjättärestä kantaa jopa loogisten kuperkeikkojen yli.
1980-luvulla Bobby monen muun vanhan tähden tavoin siirtyi Malacon leipiin, ja vaikka levytykset siinä vaiheessa eivät enää tuoneet artistin kuvaan mitään uutta, oli vanhassakin hyvä vara - etenkin kun se oli alan parhaimmistoa.
Jos vuoden 1975 musiikkitarjontaa ruoditaan, pitää silti vielä ylemmäs nostaa yksi musiikkimakuni kulmakivistä, Queen. Vuosina 1974-1980 yhtye julkaisi seitsemän loistavaa studioalbumia, jotka voisin kehua pystyyn vaikka kaikki, mutta "A Night At The Opera" on ehkä silti erikoismaininnan arvoinen, koska se teki yhtyeestä supertähden. Tällä albumilla toteutuu kaikessa loistossaan popmusiikin yksi perusteesi - se, ettei oikein hyvällä levyllä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi saa kuulla.
Tästä levystä puhuttaessa ei tietenkään voi sivuuttaa laulua nimeltä "Bohemian Rhapsody", mutta vaikka sitä onkin tullut nuoruudessa hoilattua viihteellä kerta jos toinenkin, antaumuksella ja pieleen, se ei kuitenkaan ole tämän albumin suurin kohokohta. Killerialoitus "Death On Two Legs", Roger Taylorin vetävä "I´m In Love With My Car", Brian Mayn eteerinen "´39" ja Freddien kaihoisa "Love Of My Life" ovat hienoja hetkiä. Brian Mayn kitarointi on kautta linjan sitä itseään - hänen sointinsa jopa minä pystyn tunnistamaan - ja soitto on kauttaaltaan naulan kantaan. Silti kaikkein hengästyttävin osa ovat lauluosuudet. Itse asiassa tälläkin levyllä iskee korvaan myös se, että Queenillä oli maailman parhaan solistin Freddie Mercuryn lisäksi kaksi muutakin hyvää laulajaa - sekä Brian että Roger pärjäävät hyvin myös mikin ääressä.
Ja kuten jo totesin, Queenin levytysura oli laadukas pidemmältikin. Minulle ovat erityisen rakkaita nuo vuosien 75-80 levyt - tämän lisäksi "Races", "News", "Jazz" ja "Game" - mutta kaikilla myöhemmilläkin levyillä on paikkansa sydämessäni, vaikka "Hot Space" antoikin nuorelle puristille mahanpuruja ensi kuulemalla.
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Maailman paras levy 1974
En tainnut 12-vuotiaana olla kaikkein tavallisin Chicagofani, mutta kun noin 1977 parhaan kaverini kanssa kävin läpi hänen isoveljensä levyhyllyä, tämän vielä silloin torvivoittoisen jazzrockbändin tuotanto teki herkkään mieleen aikamoisen vaikutuksen. Ennen kaikkea minua kiehtoi jo silloin yhtyeen monipuolisuus - ominaisuus, jota vanhempana huomaan arvostavani yhä enemmän. Yhtyeen kaikkein suurimmat huiput tulivat 1970-luvulla, ja minun korvissani ehkä kirkkain niistä on vuonna 1974 ilmestynyt herkkä "Wishing You Were Here". Puhaltimet, dynamiikka ja Peter Ceteran hunajainen (tai imelä, miten sen nyt ottaa) ääni muodostavat aika maukkaan kokonaisuuden.
Monien mielestä Chicago oli reilusti alamäessä jo tämän julkaisun kohdalla, mutta minulle maistuu sinänsä myös orkesterin myöhäisempi, yhä enemmän viihteeseen kallellaan oleva tuotanto - esim. vuoden 1980 "Chicago 14" on oikein hyvä kokonaisuus, ja vielä vuonna 1995 julkaistu "Night And Day", jolla bändi tulkitsee jazzklassikkoja, on ihan OK. Tällä levyllä mukaan pääsevät myös välillä hukassa olleet torvet. 2000-luvulla on tehty kai lähinnä joululevyjä - mutta klassikoiden hohtoa se ei vähennä.
Myös Blue Öyster Cult tuli tietoisuuteeni erään kaverin veljen levyhyllyn kautta. Niinkuin aikaisemmin kehumani Deep Purple, myös BÖC on sellaista heviä jonka voima ja paino perustuu enemmän asenteeseen kuin äänivallin massiivisuuteen, ja myös dynamiikan taju on hallussa. "Secret Treaties" on kovatasoisen albumisarjan kaikkein paras osa; monipuolisia biisejä, sujuvaa soittoa, mielenkiintoista laululyriikkaa - josta ei kyllä ota selvää. Jos bändillä olisi joku heikompi puoli, niin laulusolistit ovat tavallisia kuolevaisia, vaikka nuotti hallussa pysyykin. Kappalelistan kruunu on päätöshymni "Astronomy", jossa yhdistyvät kaikki edellämainitut asiat ja vielä hieno melodia ja kasvava sovitus kokonaisuudeksi, joka kuuluu genren ja aikakauden klassikoihin.
Koko 1970-luvun puolivälin ympärillä ilmestynyt albumisarja - "Tyranny And Mutation", tämä, "Agents Of Fortune" sekä "Spectres" - pitää minun korvissani rimaa korkealla. BÖC:n levytysuran jatko onkin sitten tuottanut vaihtelevampia tuloksia - 80-luvulla soundiin hiipivät syntikat, ja bändin popmaisempi puoli pääsi esiin, mutta vuoden 1988 "Imaginos" on vuorostaan melkein naurettavan raskas ja mustanpuhuva kokonaisuus. Sen jälkeisisiä levyistä olenkin kuullut vain yhden, vuonna 1998 julkaistun "Heaven Forbid"-albumin, joka taas on paluu klassiseen Cultsoundiin ja kaiken lisäksi ihan kelvollista kamaa - mutta joka on tainnut jäädä aika harvojen herkuksi.
Vielä tänäkin päivänä maailmaa kiertää jonkinlainen Blue Öyster Cult - olisiko bändi jopa heittänyt keikan jollain ruotsinlaivalla viime talvena? Toisin kuin Purple, Cult taitaa Chicagon tavoin kuulua nykyisin lähinnä nostalgiaosastoon,
Monien mielestä Chicago oli reilusti alamäessä jo tämän julkaisun kohdalla, mutta minulle maistuu sinänsä myös orkesterin myöhäisempi, yhä enemmän viihteeseen kallellaan oleva tuotanto - esim. vuoden 1980 "Chicago 14" on oikein hyvä kokonaisuus, ja vielä vuonna 1995 julkaistu "Night And Day", jolla bändi tulkitsee jazzklassikkoja, on ihan OK. Tällä levyllä mukaan pääsevät myös välillä hukassa olleet torvet. 2000-luvulla on tehty kai lähinnä joululevyjä - mutta klassikoiden hohtoa se ei vähennä.
Myös Blue Öyster Cult tuli tietoisuuteeni erään kaverin veljen levyhyllyn kautta. Niinkuin aikaisemmin kehumani Deep Purple, myös BÖC on sellaista heviä jonka voima ja paino perustuu enemmän asenteeseen kuin äänivallin massiivisuuteen, ja myös dynamiikan taju on hallussa. "Secret Treaties" on kovatasoisen albumisarjan kaikkein paras osa; monipuolisia biisejä, sujuvaa soittoa, mielenkiintoista laululyriikkaa - josta ei kyllä ota selvää. Jos bändillä olisi joku heikompi puoli, niin laulusolistit ovat tavallisia kuolevaisia, vaikka nuotti hallussa pysyykin. Kappalelistan kruunu on päätöshymni "Astronomy", jossa yhdistyvät kaikki edellämainitut asiat ja vielä hieno melodia ja kasvava sovitus kokonaisuudeksi, joka kuuluu genren ja aikakauden klassikoihin.
Koko 1970-luvun puolivälin ympärillä ilmestynyt albumisarja - "Tyranny And Mutation", tämä, "Agents Of Fortune" sekä "Spectres" - pitää minun korvissani rimaa korkealla. BÖC:n levytysuran jatko onkin sitten tuottanut vaihtelevampia tuloksia - 80-luvulla soundiin hiipivät syntikat, ja bändin popmaisempi puoli pääsi esiin, mutta vuoden 1988 "Imaginos" on vuorostaan melkein naurettavan raskas ja mustanpuhuva kokonaisuus. Sen jälkeisisiä levyistä olenkin kuullut vain yhden, vuonna 1998 julkaistun "Heaven Forbid"-albumin, joka taas on paluu klassiseen Cultsoundiin ja kaiken lisäksi ihan kelvollista kamaa - mutta joka on tainnut jäädä aika harvojen herkuksi.
Vielä tänäkin päivänä maailmaa kiertää jonkinlainen Blue Öyster Cult - olisiko bändi jopa heittänyt keikan jollain ruotsinlaivalla viime talvena? Toisin kuin Purple, Cult taitaa Chicagon tavoin kuulua nykyisin lähinnä nostalgiaosastoon,
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Maailman paras levy 1973
Jos se ei aikaisemmista postauksista ole tullut selväksi, toistettakoon vielä kerran että soul ja nimenomaan se syvän Etelän sellainan kuuluu mielimusiikkilajeihini, varsinkin silloin kun se koputtelee myös bluesin ovia, ja sointimaailmaltaan se saavutti huipunsa juuri vuoden 1973 tienoilla. Sattumoisin molemmat tämän vuoden suosikkini ovat vielä saman levy-yhtiön eli Staxin tuotoksia; itse yritys veti viimeisiään mutta se ei kyllä kuulu näistä levytyksistä.
Toinen yhdistävä tekijä on ääni. Viimeksi kehumani Millie Jacksonin ohella yksi suosikkisolisteistani on Mavis Staples, jonka altto varmaan tarvittaessa siirtäisi vuoria. Kun muukin perhe - sisaret ja isä - osasivat laulaa, ovat Staple Singersin levyt jo laulusoundeiltaan silkkaa mannaa. Yhtyeen "maalliset" levyt 70-luvulla olivat myös mallikkaasti sovitettuja ja soitettuja - ja kun biisitkin toimivat, tulos oli joskus silkkaa mannaa. Medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies" on kahden yhteensovitetun biisin kahdeksanminuuttinen kokonaisuus, jonka molemmat osat ovat parempia. Kaiken lisäksi kappaleet muistuttavat toisiaan - hitaahko tempo, vetoava sävellys jonka kruunaa loistava kertosäe. Ja sitten tuo ääni.
Staple Singers (tai Staples) jatkoi uraansa vielä Staxin kaaduttuakin, mutta Mavisin uran toinen huippu tuli 2000-luvulla loistokkaiden soololevyjen sarjan myötä. Hän palasi gospelin ääreen, lauloi 60-luvun ihmisoikeustaustoista, ja teki loistavaa sinertävää soulia - mutta se on toinen juttu, ja klassista kamaa sekin.
Toinen Staxin 70-luvun kiintotähti oli Little Milton Campbell, joka hänkin oli jo tuolloin veteraani vaikka hän "Waiting For... Little Milton"-albumin ilmestyessä olikin vasta nelikymppinen. Levytysura alkoi jo 50-luvulla bluesin merkeissä, jatkui 60-luvun ajan Chessillä - välillä soulin kimpussa ja yhä enemmän näitä genrejä sekoittaen - ja Staxin jälkeen vielä mm. Malacolla, ehkä hieman sekalaisemmin tuloksin mutta silti ryhdikkäänä.
Vuonna 1973 homman nimi oli soulblues - funkeista rytmeistä ja rääkäisyistä täyteläisiin torviin ja jousiin. Albumin aloitusraita "It´s Amazing" on todellinen jyrä, "The Thrill Is Gone" ei häpeä B.B. Kingin versiolle, "What It Is" on toinen tempokkaampi tapaus...vaikka musiikki välillä pauhaa aika suurellisesti, mukana on koko ajan myös svengin lisäksi dynamiikka. Ja vaikka Milton oli ihan kelvollinen kitaristi, minun kirjoissani hänenkin suurin lahjansa oli ääni, joka pystyi sekä voimaan että valitukseen, sekä riemuun että suruun.
Hänen kohtalokseen taisi jäädä ikuinen kakkostila - edelle tunki B.B:n lisäksi Bobby Blue Bland, ja koska Miltonin soitto- ja lauluääni vertautui näihin kahteen, häntä ei pidetty tarpeeksi omaleimaisena, varsinkin kun hänen tyylinsä selvästi kehittyi musiikin muotivirtausten mukana - mutta komean määrän komeaa musiikkia hänkin ehti tehdä.
Toinen yhdistävä tekijä on ääni. Viimeksi kehumani Millie Jacksonin ohella yksi suosikkisolisteistani on Mavis Staples, jonka altto varmaan tarvittaessa siirtäisi vuoria. Kun muukin perhe - sisaret ja isä - osasivat laulaa, ovat Staple Singersin levyt jo laulusoundeiltaan silkkaa mannaa. Yhtyeen "maalliset" levyt 70-luvulla olivat myös mallikkaasti sovitettuja ja soitettuja - ja kun biisitkin toimivat, tulos oli joskus silkkaa mannaa. Medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies" on kahden yhteensovitetun biisin kahdeksanminuuttinen kokonaisuus, jonka molemmat osat ovat parempia. Kaiken lisäksi kappaleet muistuttavat toisiaan - hitaahko tempo, vetoava sävellys jonka kruunaa loistava kertosäe. Ja sitten tuo ääni.
Staple Singers (tai Staples) jatkoi uraansa vielä Staxin kaaduttuakin, mutta Mavisin uran toinen huippu tuli 2000-luvulla loistokkaiden soololevyjen sarjan myötä. Hän palasi gospelin ääreen, lauloi 60-luvun ihmisoikeustaustoista, ja teki loistavaa sinertävää soulia - mutta se on toinen juttu, ja klassista kamaa sekin.
Toinen Staxin 70-luvun kiintotähti oli Little Milton Campbell, joka hänkin oli jo tuolloin veteraani vaikka hän "Waiting For... Little Milton"-albumin ilmestyessä olikin vasta nelikymppinen. Levytysura alkoi jo 50-luvulla bluesin merkeissä, jatkui 60-luvun ajan Chessillä - välillä soulin kimpussa ja yhä enemmän näitä genrejä sekoittaen - ja Staxin jälkeen vielä mm. Malacolla, ehkä hieman sekalaisemmin tuloksin mutta silti ryhdikkäänä.
Vuonna 1973 homman nimi oli soulblues - funkeista rytmeistä ja rääkäisyistä täyteläisiin torviin ja jousiin. Albumin aloitusraita "It´s Amazing" on todellinen jyrä, "The Thrill Is Gone" ei häpeä B.B. Kingin versiolle, "What It Is" on toinen tempokkaampi tapaus...vaikka musiikki välillä pauhaa aika suurellisesti, mukana on koko ajan myös svengin lisäksi dynamiikka. Ja vaikka Milton oli ihan kelvollinen kitaristi, minun kirjoissani hänenkin suurin lahjansa oli ääni, joka pystyi sekä voimaan että valitukseen, sekä riemuun että suruun.
Hänen kohtalokseen taisi jäädä ikuinen kakkostila - edelle tunki B.B:n lisäksi Bobby Blue Bland, ja koska Miltonin soitto- ja lauluääni vertautui näihin kahteen, häntä ei pidetty tarpeeksi omaleimaisena, varsinkin kun hänen tyylinsä selvästi kehittyi musiikin muotivirtausten mukana - mutta komean määrän komeaa musiikkia hänkin ehti tehdä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
