Martha Wainwrightin levyt ovat jänniä tapauksia - nimetön debyytti ja tämä hieman pitempiniminen kakkosalbumi ovat molemmat omalaatuisia sekoituksia suhteellisen hienovaraista folkpopsoitantoa, persoonallisia sävelkulkuja, Marthan ilmeikästä tulkintaa jossa kuiskaus saattaa äkkiä kasvaa huudahdukseksi, ja kiperää tilitystä. Kate McGarriglen tyttäreltä ei tosin voi odottaa vähemmän kuin persoonallista otetta - ja veli-Rufus on myös osaltaan kantanut suvun hienoja perinteitä eteenpäin - mutta tämä levy on kyllä, molempien mukanaolosta huolimatta, ihan omannäköisensä kokonaisuus.
Jo aloituskappale - jonka tekstistä levyn nimi on napattu - kertoo missä mennään; tematiikka on aika tumma, mutta musiikillinen ilmaisu kepeää. Marthan miellyttävän intiimi tulkinta tekee tarinasta vielä mielenkiintoisemman - aivan kuin hän kertoisi juttuja kaverille (kuuntelijalle). "You Cheated Me" vie saman asetelman vielä pitemmälle. Välillä sovitus on hieman dramaattisempi, kuten "In The Middle Of The Night", kun taas "Tower Song" on ilmaisultaan kuin näyttämömusiikkia. Pink Floydilta napattu "See Emily Play" esitetään reippaana harmoonikomppiversiona ilman alkuperäisen värikkäitä sovituksellisia kikkoja - ja toimii sellaisenaan hyvin osana Wainwrightin kokonaisuutta.
Sävellystyö on kiehtovaa - monessa biisissä on pieniä jippoja ja koukeroita, jotka saattaisivat suistaa koko esityksen raiteiltaan mutta jotka toimivat koska ne tavallaan sopivat kertomuksiin ja kerrontatapaan. Vaikkapa "Hearts Club Band" tuo mieleen Kate Bushin maalailevat tarinat - mutta taas kerran Martha Wainwright on kyllä aivan oma itsensä.
Tämä on levy, joka yleisilmeeltään viettelee soittoon yön pimeinä tunteina, mutta jota kuunnellessa saattaa yhtäkkiä tulla mieleen, että ikkunan takana onkin joku vähemmän toivottu vieras. Ehkä tarkistan vielä, että ovi on lukossa, ennenkuin otan toisen brandyn ja palaan sohvaan kuuntelemaan Marthan tarinoita...
keskiviikko 31. heinäkuuta 2019
keskiviikko 8. toukokuuta 2019
389. Belize: Paisajes Y Encuentros (2017): Espanja Tampereella
Laulelmamusiikki - mitä se sitten onkaan; ehkä etupäässä akustispohjaista musiikkia joka aika pitkälle perustuu nimenomaan laulusuoritukseen - ei ole raivannut hirveän suurta tilaa levyhyllystäni. Se voi johtua siitä, että pidän enemmän täyteläisemmistä sovituksista, tai sitten vain siitä, että räminä ja vingutus vie kaiken aikani ja huomioni. Onneksi poikkeuksiakin on, niinkuin tämä Belize, käsittääkseni tamperelainen pala Espanjaa. Belizeäkään en ole itse löytänyt, mutta trion viulisti Anri on vaimoni työkaveri, ja niin tulimme kolmisen vuotta sitten lähteneeksi bändin keikalle - ja sen jälkeen olen ollut koukussa; pari viikkoa sitten vuorossa oli kolmas kerta.
Homman nimi on siis akustinen, enimmäkseen espanjankielinen laulelmamusiikki. Kielo Kärkkäisen laulu on keskiössä - hänellä on miellytävän soinnukas ääni ja hieno dynamiikan taju. Antti Hyarttin kitara ja Anri Tuohimäen viulu muodostavat hienovaraisen, sävykkään ja toimivan taustan. Popnörtti minussa kaipaa ehkä välillä vähän karheampaa otetta, ja livenä trio tarjoileekin usein hieman enemmän särmää - mutta toisaalta levylläkin on erinomainen läsnäolon tunne.
Kymmenestä biisistä kahdeksan on espanjankielistä; vaikka en varsinaisesti sitä osaa, sen perusteet ovat niin helppoja että tarinat ja tunnelmat välittyvät aika hyvin. Kaiken lisäksi tekstien suomennokset löytyvät levyn kansivihkosesta. Kielo Kärkkäinen luo taitavasti tuokiokuvia ja tunnelmia - tai maisemia ja kohtaamisia, niinkuin levyn nimi sanoo. Kohokohtia ovat vaikkapa avaus "Sin Sentido", miltei rytmikäs "Lo Que Tú Me Enseñas", kaihoisa "bändin nimikappale" "Belize" ja jotenkin levollisen surumielinen "Tulin hyvästelemään" - mutta itse asiassa jokainen biisi toimii omillaan, ja kokonaisuus samaten.
Kaiken lisäksi hyvää on tulossa lisää - uusi albumi on tiedossa syksymmällä, mutta tätäkin saa vielä ainakin hyvin varustelluista levykaupoista sekä bändin keikoilta. Joita siis tippuilee aika harvakseen, mutta silloin tällöin kuitenkin, sekä Tampereella että muualla eteläisessä Suomessa.
Homman nimi on siis akustinen, enimmäkseen espanjankielinen laulelmamusiikki. Kielo Kärkkäisen laulu on keskiössä - hänellä on miellytävän soinnukas ääni ja hieno dynamiikan taju. Antti Hyarttin kitara ja Anri Tuohimäen viulu muodostavat hienovaraisen, sävykkään ja toimivan taustan. Popnörtti minussa kaipaa ehkä välillä vähän karheampaa otetta, ja livenä trio tarjoileekin usein hieman enemmän särmää - mutta toisaalta levylläkin on erinomainen läsnäolon tunne.
Kymmenestä biisistä kahdeksan on espanjankielistä; vaikka en varsinaisesti sitä osaa, sen perusteet ovat niin helppoja että tarinat ja tunnelmat välittyvät aika hyvin. Kaiken lisäksi tekstien suomennokset löytyvät levyn kansivihkosesta. Kielo Kärkkäinen luo taitavasti tuokiokuvia ja tunnelmia - tai maisemia ja kohtaamisia, niinkuin levyn nimi sanoo. Kohokohtia ovat vaikkapa avaus "Sin Sentido", miltei rytmikäs "Lo Que Tú Me Enseñas", kaihoisa "bändin nimikappale" "Belize" ja jotenkin levollisen surumielinen "Tulin hyvästelemään" - mutta itse asiassa jokainen biisi toimii omillaan, ja kokonaisuus samaten.
Kaiken lisäksi hyvää on tulossa lisää - uusi albumi on tiedossa syksymmällä, mutta tätäkin saa vielä ainakin hyvin varustelluista levykaupoista sekä bändin keikoilta. Joita siis tippuilee aika harvakseen, mutta silloin tällöin kuitenkin, sekä Tampereella että muualla eteläisessä Suomessa.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2019
388. Rockpile: Seconds Of Pleasure (1980); Juurimusiikin superbändi
Rockpile on kulkenut mukanani melkein koko popdiggarin urani - äkkäsin bändin Concerts for Kampuchea-elokuvasta ja sen ääniraidalta joskus 1980, ja kun ymmärsin maailmassa olevan muitakin usean virtuoosin bändejä kuin Beatles, oli aika helppo päätös satsata osa koululaisen ropoista tämän albumin hankkimiseen. Ja tämä osoittautuikin hyväksi investoinniksi - lähes 40 vuotta myöhemmin tämä kuulostaa ehkä vielä paremmalta kuin silloin.
Miksi tämä on niin hyvä? Ensiksikin, soitto kulkee kuin juna. Kitaroiden wacka-wacka, Terry Williamsin eteenpäin piiskaava rummutus, ilmavat, nokkelat mutta asialliset sovitukset - kokonaisuus ei jätä moitteen sijaa. Laulu on vähintään yhtä hyvin hallussa - Dave Edmunds om pätevä rocksolisti mutta vasta kolmanneksi paras tässä ryhmässä, Nick Lowen kaihoisan ja taipuisan äänen ja ennen kaikkea Billy Bremnerin huikeasti liitävän tulkinnan jälkeen.
Biisimateriaalikin on hineoa - oli sitten kyseessä tavanomaisempi rynkytys kuten "Teacher Teacher" tai "Fool Too Long", hieman erityisempi sellainen kuten Billyn loistavasti laulamat "Heart" tai "(You Ain't Nothin' But) Fine Fine Fine", tai vaikkapa tunnelmallinen ja fiksu "When I Write The Book", tämä albumi kestää kuuntelua - Nick Lowen erinomaisen biisikynän tuotosten lisäksi levyllä on mukana vielä mukavia lainabiisejä.
Yhtye ei tämän nimen alla sitten saanutkaan aikaan mitään muuta studiolevyä - mutta aika pian minulle selvisi ko. herrojen tehneen ja vielä tekevän muutakin musiikkia, jopa ainakin pari muuta levyä jotka käytännössä olivat Rockpilea vaikka kansissa lukikin Edmunds tai Lowe. Niihin aion kuitenkin palata joskus toiste - nyt riittänee se, että tämän levyn 12 biisiä ovat loistava kokonaisuus joka kaiken lisäksi on vain noin 36 minuutin mittainen. Joten tylsistymistä ei tarvitse pelätä, mutta sen sijaan on helppoa livauttaa tämä taas lautaselle toista soittokierrosta varten.
Miksi tämä on niin hyvä? Ensiksikin, soitto kulkee kuin juna. Kitaroiden wacka-wacka, Terry Williamsin eteenpäin piiskaava rummutus, ilmavat, nokkelat mutta asialliset sovitukset - kokonaisuus ei jätä moitteen sijaa. Laulu on vähintään yhtä hyvin hallussa - Dave Edmunds om pätevä rocksolisti mutta vasta kolmanneksi paras tässä ryhmässä, Nick Lowen kaihoisan ja taipuisan äänen ja ennen kaikkea Billy Bremnerin huikeasti liitävän tulkinnan jälkeen.
Biisimateriaalikin on hineoa - oli sitten kyseessä tavanomaisempi rynkytys kuten "Teacher Teacher" tai "Fool Too Long", hieman erityisempi sellainen kuten Billyn loistavasti laulamat "Heart" tai "(You Ain't Nothin' But) Fine Fine Fine", tai vaikkapa tunnelmallinen ja fiksu "When I Write The Book", tämä albumi kestää kuuntelua - Nick Lowen erinomaisen biisikynän tuotosten lisäksi levyllä on mukana vielä mukavia lainabiisejä.
Yhtye ei tämän nimen alla sitten saanutkaan aikaan mitään muuta studiolevyä - mutta aika pian minulle selvisi ko. herrojen tehneen ja vielä tekevän muutakin musiikkia, jopa ainakin pari muuta levyä jotka käytännössä olivat Rockpilea vaikka kansissa lukikin Edmunds tai Lowe. Niihin aion kuitenkin palata joskus toiste - nyt riittänee se, että tämän levyn 12 biisiä ovat loistava kokonaisuus joka kaiken lisäksi on vain noin 36 minuutin mittainen. Joten tylsistymistä ei tarvitse pelätä, mutta sen sijaan on helppoa livauttaa tämä taas lautaselle toista soittokierrosta varten.
sunnuntai 13. tammikuuta 2019
387. Thunder: Giving The Game Away (1999): Kadonnut levy
Thunder on, paitsi hyvä bändi, myös häpeällisen huonosti tunnettu sellainen; parin ensimmäisen levyn suosion jälkeen 1990-1992 se vajosi enemmän tai vähemmän unohduksen yöhön. Ehkä klassinen bluespohjainen hardrock oli 1990-luvulla niin paitsiossa grungen vallattua listat, ettei tällaiselle hyvin perinnetietoiselle kokoonpanolle oikein ollut elintilaa - en tiedä. Laulun, soiton tai biisiaineiston laadusta suosion katoaminen ei ainakaan voi olla kiinni.
Ja "Giving The Game Away" on, paitsi hyvä levy, myös enemmän tai vähemmän kadonnut sellainen; sitä ei ole julkaistu uudelleen, sitä ei löydy Spotifystä - ja sen biisit puuttuvat jopa Thunderin kokoelmalevyiltä (mikä tosin voi johtua vaikapa levy-yhtiön vaihdosta - juuri sitä asiaa en tiedä). Se sai aikoinaan aika nihkeän vastaanoton, koska se oli yhtyeen aikaisempia levyjä popimpi - mutta minua juuri se asia ei haittaa, koska hyvä musiikki ei ole riippuvaista särön määrästä.
Levyltä löytyy kylläkin pari "typillistä Thunder-vetoa", eli melodisesti rullaavaa vanhan liiton hard rockia, kuten "Time To Get Tough" tai hieno aloitus "Rolling The Dice", mutta kieltämättä yleisilme on rauhallisempi. Beatlesmainen nimikappale on hieno, samoin surumielinen "All I Ever Wanted", mutta levyn varsinainen helmi on akustisesti alkava ja varsin suuriin mittoihin kasvava "´Til It Shines", joka tuo mieleen vaikkapa klassisen varhaisen Whitesnaken hienoimmat vedot. Levyn erikoisuus - joskin Thunder kyllä Aina on flirttaillut funkahtavien rytmien kanssa - on aika lailla suora cover Wild Cherryn "Play That Funky Music"ista, joka minusta toimii vaikka ilmeisesti monien mielestä on lähinnä nolo.
Thunderin jätkät osaavat asiansa - soitto kulkee, sovitusten päälle ymmärretään selvästi yli keskitason, ja sooloilu pysyy hanskassa. Yhtyeen tärkein osa on kuitenkin laulaja Danny Bowes - hänen äänensä kuuluu minusta lähinnä Paul Rodgers-koulukuntaan, sen sininen väri miellyttää minua samaten kuin se, ettei hän viljele liikaa kiljuntaa, kirkumista tai puhkumista, vaan antaa tekstin puhua.
Thunder pisti tämän jälkeen pillit pussiin, mutta palasi muutaman vuoden päästä, lopetti taas noin 2009 mutta koki kolmannen tulemisen, ja aivan näillä näppäimillä yhtyeen kahdestoista levy on tulossa markkinoille. Ehkä ukkonen ei jylise listojen kärjessä - mutta minun levylautasellani sillä on ollut paikka jo hyvinkin parinkymmenen vuoden ajan, ja on kyllä vastakin. Tätä levyä näkee tämän tästä kirppareilla tai alelaatikoissa - poimi ihmeessä talteen, jos vain näet sen
Ja "Giving The Game Away" on, paitsi hyvä levy, myös enemmän tai vähemmän kadonnut sellainen; sitä ei ole julkaistu uudelleen, sitä ei löydy Spotifystä - ja sen biisit puuttuvat jopa Thunderin kokoelmalevyiltä (mikä tosin voi johtua vaikapa levy-yhtiön vaihdosta - juuri sitä asiaa en tiedä). Se sai aikoinaan aika nihkeän vastaanoton, koska se oli yhtyeen aikaisempia levyjä popimpi - mutta minua juuri se asia ei haittaa, koska hyvä musiikki ei ole riippuvaista särön määrästä.
Levyltä löytyy kylläkin pari "typillistä Thunder-vetoa", eli melodisesti rullaavaa vanhan liiton hard rockia, kuten "Time To Get Tough" tai hieno aloitus "Rolling The Dice", mutta kieltämättä yleisilme on rauhallisempi. Beatlesmainen nimikappale on hieno, samoin surumielinen "All I Ever Wanted", mutta levyn varsinainen helmi on akustisesti alkava ja varsin suuriin mittoihin kasvava "´Til It Shines", joka tuo mieleen vaikkapa klassisen varhaisen Whitesnaken hienoimmat vedot. Levyn erikoisuus - joskin Thunder kyllä Aina on flirttaillut funkahtavien rytmien kanssa - on aika lailla suora cover Wild Cherryn "Play That Funky Music"ista, joka minusta toimii vaikka ilmeisesti monien mielestä on lähinnä nolo.
Thunderin jätkät osaavat asiansa - soitto kulkee, sovitusten päälle ymmärretään selvästi yli keskitason, ja sooloilu pysyy hanskassa. Yhtyeen tärkein osa on kuitenkin laulaja Danny Bowes - hänen äänensä kuuluu minusta lähinnä Paul Rodgers-koulukuntaan, sen sininen väri miellyttää minua samaten kuin se, ettei hän viljele liikaa kiljuntaa, kirkumista tai puhkumista, vaan antaa tekstin puhua.
Thunder pisti tämän jälkeen pillit pussiin, mutta palasi muutaman vuoden päästä, lopetti taas noin 2009 mutta koki kolmannen tulemisen, ja aivan näillä näppäimillä yhtyeen kahdestoista levy on tulossa markkinoille. Ehkä ukkonen ei jylise listojen kärjessä - mutta minun levylautasellani sillä on ollut paikka jo hyvinkin parinkymmenen vuoden ajan, ja on kyllä vastakin. Tätä levyä näkee tämän tästä kirppareilla tai alelaatikoissa - poimi ihmeessä talteen, jos vain näet sen
perjantai 4. tammikuuta 2019
Kymmenen vuotta mittarissa - uusia metkuja tiedossa
Vuodenvaihteessa tälle blogille tuli kymmenen vuotta täyteen - tähän mennessä olen kehunut 385 levyä, eli ihan lättyyn viikossa en ole pystynyt, mutta jonkinlaiseen tahtiin kuitenkin. Bonuksena tuli vielä käytyä läpi suosikkialbumit ja -laulut vuodesta 1965 vuoteen 2015, joten musiikkipitoista jorinaa on tullut harrastettua kohtuullisen säännöllisesti. Painopisteenä on pysynyt (ja pysyy) se, mikä minua jossakin levyssä puhuttelee - eli subjektiivinen mielipiteily ilman syvempää pohdintaa tai artistihistoriikkeja.
Vaikka maailma onkin hyvää musiikkia täynnä, olen viime aikoina huomannut uudien kehuttavien levyjen löytämisen käyvän haasteellisemmaksi, varsinkin kun tavoitteeni on ollut yrittää löytää aina uusia kehuttavia sen sijaan että kävisin jonkun tietyn suosikin kaikki levytykset läpi. Niinpä onkin aika keksiä sen rinnalle uutta sisältöä, ettei runosuoni vallan pääse ehtymään. Olen myös huomannut, että tämänkin blogin kävijöistä osa tulee kaukomailta - ja koska oletan, etteivät he ole pelkästään ulkosuomalaisia, voisi olla hyvä kokeilla myös jotain maailmankieltä.
Siksipä perustin tälle blogille sisaren, The Best Record Ever - vähän kuin Maailman paras levy uudelleen ruodittuna, mutta kymmenen vuoden viiveellä ja siksi ehkä joidenkin levyjen kohdalla vähän tarkistettuna. Tästä se lähtee - mutta tämäkin julkaisu pysyy kyllä mukana jatkossakin. Itse asiassa hoksasin sisarblogin julkistamisen jälkeen taas pari uutta levyä, joista voisi jotain raapustaa. Eli pysykää kuulolla, ja pistäytykää naapurissakin - hyvä musiikki ei lopu ikinä.
Vaikka maailma onkin hyvää musiikkia täynnä, olen viime aikoina huomannut uudien kehuttavien levyjen löytämisen käyvän haasteellisemmaksi, varsinkin kun tavoitteeni on ollut yrittää löytää aina uusia kehuttavia sen sijaan että kävisin jonkun tietyn suosikin kaikki levytykset läpi. Niinpä onkin aika keksiä sen rinnalle uutta sisältöä, ettei runosuoni vallan pääse ehtymään. Olen myös huomannut, että tämänkin blogin kävijöistä osa tulee kaukomailta - ja koska oletan, etteivät he ole pelkästään ulkosuomalaisia, voisi olla hyvä kokeilla myös jotain maailmankieltä.
Siksipä perustin tälle blogille sisaren, The Best Record Ever - vähän kuin Maailman paras levy uudelleen ruodittuna, mutta kymmenen vuoden viiveellä ja siksi ehkä joidenkin levyjen kohdalla vähän tarkistettuna. Tästä se lähtee - mutta tämäkin julkaisu pysyy kyllä mukana jatkossakin. Itse asiassa hoksasin sisarblogin julkistamisen jälkeen taas pari uutta levyä, joista voisi jotain raapustaa. Eli pysykää kuulolla, ja pistäytykää naapurissakin - hyvä musiikki ei lopu ikinä.
torstai 3. tammikuuta 2019
386. Miljoonasade: Laukauksia viulukotelossa (1988): Klassikkoalbumin mallia
Mikä tekee biisistä klassikon? Ehkä se, että se soi vuosikymmenestä toiseen, onnistuen yhä uudelleen herättämään sen reaktion josta musiikin ystävä tuntee olevansa hyvän äärellä - ja niin, että sen kuulevat ja siten tuntevat monet muutkin. Miljoonasateen "Marraskuu" on sellainen biisi - se toimii minun syyssynkkyyteni kanavoijana ja lievittäjänä vuodesta toiseen, enkä ymmärtääkseni ole ainoa joka kokee niin. Heikki Salo on jo ensilevytyksestään lähtien tehnyt tukun muitakin potentiaalisia klassikoita, mutta tämä kappale kuuluu niistä kaikkein hienoimpiin.
No entä albumista? Tämä Miljoonasateen kakkoslevy ei välttämättä yleisesti omaa samaa statusta kuin tuo ykköshittibiisi, mutta minun kirjoissani se kyllä on klassikko. Syykin on yksinkertainen; vaikka "Marraskuu" onkin niin hieno kuin on, se ei juurikaan nouse monen muun tämän levyn esityksen yläpuolelle. Arkiromanttinen "Ostarin helmi", kaihoisa "Ootko muistanut, Iiris", valoisasti pomppiva "Voipallo", iskevä "Roskaa", pienten asioiden ja onnen ylistys "Pieni elämä" - olen aikaisemminkin kehunut Heikki Salon kynää, ja voin vain todeta hänellä olleen keinot hallussaan jo varhain.
Hänen runoudessaan on aina ollut läsnä pienen ihmisen, häviäjän, ulkopuolisen ymmärtäminen - jopa lohduttaminen, ja tämän ajan muotisanaa käyttääkseni voimaannuttaminen, joka ei välttämättä kuulunut kylmän myöhäiskahdeksankymmentäluvun yleisiin trendeihin - mutta joka lisäksi rakenis jotakin uutta perinteisen mollijollotuksen pohjalta ja ennen kaikkea sen tilalle. Vaikka asiat eivät tänään menisikään täysin putkeen, huomenna voi yrittää taas. Toinen vahvuusalue on sellainen hiljainen huumori, joka parodioimatta tai alleviivaamatta hymähtää elämän hulluuksille olematta silti ketään vastaan.
Hänen visiotaan tukevat hyvät sävellykset, joista vastaavat jokainen bändin jäsen vuorollaan, ja sovitukset - alkutaipaleella Miljoonasade oli ehkä hiukan orgaanisempi soinniltaan kuin 1990-luvun suurimmilla albumeillaan, mutta monipuolinen, sävykäs ja korvaa miellyttävä. Pienet jipot kuten "Marraskuun" pianokorostukset, "Iiriksen" naiskuoro, "Pienen elämän" kitarasoolo… välillä kokonaisuutta rakentaen, välillä sopivasti rikkoen, mutta lähes aina nappiin osuen. Ja kun vielä lisään tähän, että Heikki Salo ei ehkä ole mikään sankaritenori, mutta omien laulujensa hieno ja sävykäs tulkki, on kokonaisuus minusta aika lähellä omaa käsitystäni klassikkoalbumin mallista.
No entä albumista? Tämä Miljoonasateen kakkoslevy ei välttämättä yleisesti omaa samaa statusta kuin tuo ykköshittibiisi, mutta minun kirjoissani se kyllä on klassikko. Syykin on yksinkertainen; vaikka "Marraskuu" onkin niin hieno kuin on, se ei juurikaan nouse monen muun tämän levyn esityksen yläpuolelle. Arkiromanttinen "Ostarin helmi", kaihoisa "Ootko muistanut, Iiris", valoisasti pomppiva "Voipallo", iskevä "Roskaa", pienten asioiden ja onnen ylistys "Pieni elämä" - olen aikaisemminkin kehunut Heikki Salon kynää, ja voin vain todeta hänellä olleen keinot hallussaan jo varhain.
Hänen runoudessaan on aina ollut läsnä pienen ihmisen, häviäjän, ulkopuolisen ymmärtäminen - jopa lohduttaminen, ja tämän ajan muotisanaa käyttääkseni voimaannuttaminen, joka ei välttämättä kuulunut kylmän myöhäiskahdeksankymmentäluvun yleisiin trendeihin - mutta joka lisäksi rakenis jotakin uutta perinteisen mollijollotuksen pohjalta ja ennen kaikkea sen tilalle. Vaikka asiat eivät tänään menisikään täysin putkeen, huomenna voi yrittää taas. Toinen vahvuusalue on sellainen hiljainen huumori, joka parodioimatta tai alleviivaamatta hymähtää elämän hulluuksille olematta silti ketään vastaan.
Hänen visiotaan tukevat hyvät sävellykset, joista vastaavat jokainen bändin jäsen vuorollaan, ja sovitukset - alkutaipaleella Miljoonasade oli ehkä hiukan orgaanisempi soinniltaan kuin 1990-luvun suurimmilla albumeillaan, mutta monipuolinen, sävykäs ja korvaa miellyttävä. Pienet jipot kuten "Marraskuun" pianokorostukset, "Iiriksen" naiskuoro, "Pienen elämän" kitarasoolo… välillä kokonaisuutta rakentaen, välillä sopivasti rikkoen, mutta lähes aina nappiin osuen. Ja kun vielä lisään tähän, että Heikki Salo ei ehkä ole mikään sankaritenori, mutta omien laulujensa hieno ja sävykäs tulkki, on kokonaisuus minusta aika lähellä omaa käsitystäni klassikkoalbumin mallista.
maanantai 31. joulukuuta 2018
Vuoden 2018 parhaat
Vuosi sitten minulla oli tässä kohtaa runsaudenpula - 2017 oli hyvä musiikkivuosi, ja tulin ostaneeksi ennätysmäärän uusia levyjä joista aika moni vielä oli nimenomaan viime vuonna julkaistu. Yksi syy tähän oli USA:ssa viettämäni syksy - joka myös on osasyypää siihen, että minulla tällä hetkellä on huomattavasti vähemmän raportoitavaa. Aika suuri osa päättyvää vuotta on mennyt jenkeistä raahattujen levyjen sulatteluun - ja luottokorttsaldojen lyhentämiseen…
Jotakin on silti tarttunut plakkariin tänäkin vuonna, joskin olen itse asiassa ostanut vain neljä sellaista levyä, jotka on julkaistu ensi kertaa nimenomaan 2018; sen sijaan haaviin on tarttunut vanhoja suosikkeja, usein kirppareilta ja vastaavilta. Nyt on sitten hankintalistalla muutama sellainen albumi, jotka olisivat olleet ehdokkaita listattavaksi tässä jos olisin ehtinyt hankkia ne fyysiseen omistukseeni - mutta viime vuoden parhaat levytykset ovat niitä, jotka olen jo ostanut.
Ensinnäkin Richard Thompsonin loistelias "13 Rivers" - kolme vuotta sitten julkaistun "Still"-albumin jälkeen oli vaikea kuvitella edessä olevan muuta kuin tason lasku, mutta tämä albumi on minusta ihan edellisen tasoa. Eli käytännössä miehen mittavan ja laadukkaan uran parhaimmistoa. Biisit, laulu, soitto - taustalla miehen oma kiertuebändi, ja soundi voittopuolisesti sähköinen, dynaaminen, keveä - joka palanen loksahtaa kohdalleen. Komeaa musiikkia yhdeltä kevyen musiikin suurimmista mestareista.
Toiseksikin Juha Tapion todella hieno "Kuka näkee sut". Tämän miehen suosio alkaa varmaan lähennellä stadionluokkaa, ja ihan syystä. Hänellä on hyvä lauluääni, bändi soi tässäkin kohtuullisen pienesti mutta jäntevästi, ja biisit ovat hänen uransa ehkä hienoin kokonaisuus. Etenkin tekstipuoli, joka onnistuu olemaan innostava, liikuttava, lohduttava ja uskottava, iskee minuun agnostikkoon lujempaa kuin haluaisin myöntää entisen jeesusrokkarin tekstien voivankaan. Mutta väliäkös sillä - Juha Tapiolla on sana hallussaan, ja sävelkin toimii.
Näihin kahteen levyyn tulen vielä palaamaan tarkemminkin. Niiden lisäksi haluan nostaa esiin vielä kolmannenkin albumin, Rickard Eklundin debyytin "1 (ätt)". Kotikunnastani Närpiöstä - tarkemmin ottaen Ylimarkusta - lähtöisin oleva Eklund on tehnyt ensimmäisen kuulemani murteella kirjoitetun rockalbumin joka ei koostu kuluneista covereista ja kuplettihuumorista, vaan varta vasten tehdyistä kappaleista jotka kertovat asioista kuten vaikeasta rakkaudesta, yhteisöön sopeutumattomista yksilöistä, lähtemisestä, kaipuusta - sellaisista asioista, joista kunnon musiikki usein kertoo.
Kaiken lisäksi se on hienosti sovitettu - pianolle, jousille, torville mutta ei perinteiselle rockkombolle - ja soi todella tunnelmallisesti. Välillä mennään melkeinpä Springsteenin hartaimpien hymnien tunnelmissa, välillä mieleen tulee moderni folk, mutta tässä levyssä on silti myös sykettä. Tätä ei ehkä soiteta alkuillasta, kun juhlat ovat lähdössä vauhtiin - mutta odotan jo nyt kevään valoisia iltoja ja kesäöitä, jolloin tämä voisi olla vaikkapa Kasitiellä kotiin kiitämisen ääniraita.
2018 oli myös livepuolella aika rauhallinen vuosi - oikeastaan tärkeimmät tapahtumat olivat, että John Hiatt ja Deep Purple jäivät kesällä kokematta. Toisaalta se on vain jatkumoa aikaisempien vuosien kuulematta jääneiden suosikkien kimaraan, koska en ole mikään aktiivinen konserttikävijä. Kevättalvella sentään Wentus Blues Band ilahdutti, vaikka kovasti odottamani Roffe Wikström joutui perumaan ja hänen tilallaan vieraana kuultiin reissusoittaja Mats Ronanderia - ja syksyllä Johannojen Kurkela ja Iivanainen yhteiskonsertti oli tunnelmallinen, joskin hieman hajanainen kokonaisuus. Eipä ehtinyt tänäkään vuonna syntyä konserttiähkyä...
Jotakin on silti tarttunut plakkariin tänäkin vuonna, joskin olen itse asiassa ostanut vain neljä sellaista levyä, jotka on julkaistu ensi kertaa nimenomaan 2018; sen sijaan haaviin on tarttunut vanhoja suosikkeja, usein kirppareilta ja vastaavilta. Nyt on sitten hankintalistalla muutama sellainen albumi, jotka olisivat olleet ehdokkaita listattavaksi tässä jos olisin ehtinyt hankkia ne fyysiseen omistukseeni - mutta viime vuoden parhaat levytykset ovat niitä, jotka olen jo ostanut.
Ensinnäkin Richard Thompsonin loistelias "13 Rivers" - kolme vuotta sitten julkaistun "Still"-albumin jälkeen oli vaikea kuvitella edessä olevan muuta kuin tason lasku, mutta tämä albumi on minusta ihan edellisen tasoa. Eli käytännössä miehen mittavan ja laadukkaan uran parhaimmistoa. Biisit, laulu, soitto - taustalla miehen oma kiertuebändi, ja soundi voittopuolisesti sähköinen, dynaaminen, keveä - joka palanen loksahtaa kohdalleen. Komeaa musiikkia yhdeltä kevyen musiikin suurimmista mestareista.
Toiseksikin Juha Tapion todella hieno "Kuka näkee sut". Tämän miehen suosio alkaa varmaan lähennellä stadionluokkaa, ja ihan syystä. Hänellä on hyvä lauluääni, bändi soi tässäkin kohtuullisen pienesti mutta jäntevästi, ja biisit ovat hänen uransa ehkä hienoin kokonaisuus. Etenkin tekstipuoli, joka onnistuu olemaan innostava, liikuttava, lohduttava ja uskottava, iskee minuun agnostikkoon lujempaa kuin haluaisin myöntää entisen jeesusrokkarin tekstien voivankaan. Mutta väliäkös sillä - Juha Tapiolla on sana hallussaan, ja sävelkin toimii.
Näihin kahteen levyyn tulen vielä palaamaan tarkemminkin. Niiden lisäksi haluan nostaa esiin vielä kolmannenkin albumin, Rickard Eklundin debyytin "1 (ätt)". Kotikunnastani Närpiöstä - tarkemmin ottaen Ylimarkusta - lähtöisin oleva Eklund on tehnyt ensimmäisen kuulemani murteella kirjoitetun rockalbumin joka ei koostu kuluneista covereista ja kuplettihuumorista, vaan varta vasten tehdyistä kappaleista jotka kertovat asioista kuten vaikeasta rakkaudesta, yhteisöön sopeutumattomista yksilöistä, lähtemisestä, kaipuusta - sellaisista asioista, joista kunnon musiikki usein kertoo.
Kaiken lisäksi se on hienosti sovitettu - pianolle, jousille, torville mutta ei perinteiselle rockkombolle - ja soi todella tunnelmallisesti. Välillä mennään melkeinpä Springsteenin hartaimpien hymnien tunnelmissa, välillä mieleen tulee moderni folk, mutta tässä levyssä on silti myös sykettä. Tätä ei ehkä soiteta alkuillasta, kun juhlat ovat lähdössä vauhtiin - mutta odotan jo nyt kevään valoisia iltoja ja kesäöitä, jolloin tämä voisi olla vaikkapa Kasitiellä kotiin kiitämisen ääniraita.
2018 oli myös livepuolella aika rauhallinen vuosi - oikeastaan tärkeimmät tapahtumat olivat, että John Hiatt ja Deep Purple jäivät kesällä kokematta. Toisaalta se on vain jatkumoa aikaisempien vuosien kuulematta jääneiden suosikkien kimaraan, koska en ole mikään aktiivinen konserttikävijä. Kevättalvella sentään Wentus Blues Band ilahdutti, vaikka kovasti odottamani Roffe Wikström joutui perumaan ja hänen tilallaan vieraana kuultiin reissusoittaja Mats Ronanderia - ja syksyllä Johannojen Kurkela ja Iivanainen yhteiskonsertti oli tunnelmallinen, joskin hieman hajanainen kokonaisuus. Eipä ehtinyt tänäkään vuonna syntyä konserttiähkyä...
sunnuntai 23. joulukuuta 2018
385. Aino Venna: Aino Vennan joulu (2016): Kestävän kulutuksen joululevy
Viime vuosina, kun CD-levy ja sen myötä musiikkialbumin käsite ovat joutumassa musiikinkulutuksen marginaaliin LP-levyn ja muiden kummajaisten seuraksi, joululevy pitää ilmeisesti kohtuullisen hyvin pintansa instituutiona, ja yhä useampi artisti katsoo asiakseen tehdä myös joululaulukokonaisuuden. Ja miksikäs ei? Vaikka niiden sesonki on muuta musiikkia lyhyempi. se tulee aina uudelleen, ja joulumusiikin estetiikka on ajattomampaa kuin päivän hittikaman.
Minun korvissani tuo suhteellisen valmis formaatti saa aikaan sen, että useimmat joululevyt ovat aika sietämättömiä - joko tekopirteää tip tap hoppfalleraata tai sitten hirressä roikkuvaa pikkulintuparkaa a la Sylvia, esitettynä hyvinkin tiukkaan määritellyin soundein. En välitä kuunnella niitä läpi edes ensimmäistä kertaa, saati sitten tehokuunnella niitä koko joulusesongin ajan. Toisaalta on myös muutamia sellaisia joululevyjä, jotka ovat muuta maata.
Aino Vennan joulu on sellainen levy. Hän yhdistää sumeilematta uutta ja vanhaa materiaalia - melankolisia klassikoita kuten "Varpunen jouluaamuna" ja "Sylvian joululaulu", uudempia hymnejä kuin "Avaruus" tai John Lennonin "Happy Xmas", muita kuin pohjoismaisia tai anglosaksisia lauluja, kuten "Petit Papa Noel" ja "Natas e Manteiga". Hän leikkii sovitusten kanssa - "Joulupuu on rakennettu" on flamencomausteinen menopala, "Joulupukki suukon sai" taas kantriralli - ja äänimaailma on hyvin vennamainen, eli akustiset kielisoittimet saavat paljon tilaa, mutta tarvittaessa kamaa ja volyymia lisätään - ja kielillä leikittely on voimissaan, kun suomen lisäksi tulkintoja on myös englanniksi, ranskaksi ja portugaliksi,
Tuo viimeksimainittu tulkinta, eli "Natas e Manteiga", on suurin suosikkini - en tosin uskalla pisteyttää Ainon portugalintaitoa, vaikka veikkaankin hänen muiden ääntämystensä perusteella sen olevan kelvollista, mutta sovitus, biisin suhteellinen tuoreus minun korvissani ja ennen kaikkea hänen äänensä tekee kokonaisuudesta miltei maagisen. Ylipäätänsä tuo lauluääni on suurin syy siihen, että tämä levy kuuluu niihin joulusellaisiin joita voi kuunnella vaikka juhannuksena, jos niikseen tulee. Hieno artisti, hieno levy - tehty kestävään kulutukseen. Ehkäpä jopa tuleva klassikko?
lauantai 8. joulukuuta 2018
384. Kolmas Nainen: Hiikiset siivut (1989): Tästä se lähti
Kun viimeksi fiilistelin Pauli Hanhiniemen kynää, ääntä ja sointia, huomasin myös hänen tuotantonsa olevan tässä blogissani harmillisen aliedustettua. En oikein tiedä syytä siihen - ehkä se, että hänen laajassa tuotannossaan on oikeastaan vain yksi sellainen levy joka minusta nousee kirkkaasti muiden yläpuolelle (Perunateatterin kanssa tehty "Kaikki rakkaudesta"), kun taas muut ovat kaikki vähintään hyviä. Se taas antaa minulle syyn kehua ainakin paria muuta hänen hengentuotettaan - ja aloittaa vaikka tästä levystä joka aloitti yhteisen taipaleemme. Aika pian tämän hankkimisen jälkeen hoidin hyllyyni myös Kolmannen Naisen kaksi tätä edeltänyttä levyä, mutta ne kalpenevat mielestäni "Hikisten siivujen" rinnalla - vasta tällä levyllä lauluntekijä ja bändi puhkesivat kukkaan.
Kolmannen Naisen parhaat puolet esittäytyvät koko komeudessaan - on sitä vetävän liitävää rockia niinkuin "Hetki" - jonka teksti on Hanhiniemeä omimmillaan, lakonisia sanaleikkejä. On kunnon Bo Diddleykomppia kuten "Kihloissa". On hieman rankempaa räimettä, kuten kunnon hymni "Äiti pojasta pappia toivoi", ja toisaalta kevyempiä paloja kuten hienon melankolinen "Lentojätkä ja tyttökulta" - ja jopa nyökkäys bluesille nimibiisin muodossa. Laulusolisti hoitaa hommansa yhtä hyvin sekä rajummissa että herkemmissä esityksissä, välillä niin että lievästi ironisen virneen voi jopa kuulla.
Ja vaikka Pauli Hanhiniemen laulu ja tekstit ovat minulle tämän yhtyeen se juttu, lähes yhtä tärkeä tekijä kokonaisuudessa on sävellysten taso. Oli kyseessä räime, kiito tai kaiho, useimmissa kappaleissa on mieleentarttuvia melodisia koukkuja, ja kun sovituspuolikin toimii laajalla skaalalla, on äänikuva kokonaisuutena minulle mieluisa. Kaiken lisäksi kitarointi on, Kolmannen Naisen tapaan, maukasta ja monipuolista - alusta loppuun asti tämä yhtye rakensi soundinsa nimenomaan sähkökitaran varaan - unohtamatta tietenkään hyvää tahtoa tai kavereita.
Kolmannen Naisen "pääuraan" mahtui ennen telakoitumista vielä neljä studiolevyä, jotka nekin kaikki ovat vähintään hyviä - ja sen jälkeen on saatu nauttia comebackeista, pari kertaa jopa levyn muodossa. Niihin on ehkä syytä vielä palata, mutta erinomaisuudestansa huolimatta ne ovat tavallaan vain lisää sitä samaa, mikä aika lailla löysi muotonsa tällä albumilla. Tästä se lähti.
Kolmannen Naisen parhaat puolet esittäytyvät koko komeudessaan - on sitä vetävän liitävää rockia niinkuin "Hetki" - jonka teksti on Hanhiniemeä omimmillaan, lakonisia sanaleikkejä. On kunnon Bo Diddleykomppia kuten "Kihloissa". On hieman rankempaa räimettä, kuten kunnon hymni "Äiti pojasta pappia toivoi", ja toisaalta kevyempiä paloja kuten hienon melankolinen "Lentojätkä ja tyttökulta" - ja jopa nyökkäys bluesille nimibiisin muodossa. Laulusolisti hoitaa hommansa yhtä hyvin sekä rajummissa että herkemmissä esityksissä, välillä niin että lievästi ironisen virneen voi jopa kuulla.
Ja vaikka Pauli Hanhiniemen laulu ja tekstit ovat minulle tämän yhtyeen se juttu, lähes yhtä tärkeä tekijä kokonaisuudessa on sävellysten taso. Oli kyseessä räime, kiito tai kaiho, useimmissa kappaleissa on mieleentarttuvia melodisia koukkuja, ja kun sovituspuolikin toimii laajalla skaalalla, on äänikuva kokonaisuutena minulle mieluisa. Kaiken lisäksi kitarointi on, Kolmannen Naisen tapaan, maukasta ja monipuolista - alusta loppuun asti tämä yhtye rakensi soundinsa nimenomaan sähkökitaran varaan - unohtamatta tietenkään hyvää tahtoa tai kavereita.
Kolmannen Naisen "pääuraan" mahtui ennen telakoitumista vielä neljä studiolevyä, jotka nekin kaikki ovat vähintään hyviä - ja sen jälkeen on saatu nauttia comebackeista, pari kertaa jopa levyn muodossa. Niihin on ehkä syytä vielä palata, mutta erinomaisuudestansa huolimatta ne ovat tavallaan vain lisää sitä samaa, mikä aika lailla löysi muotonsa tällä albumilla. Tästä se lähti.
torstai 6. joulukuuta 2018
383. Pauli Hanhiniemi: Pölyä, hiuksia, risuja (2016): Suomalainen ääni
Tulin näin itsenäisyyspäivänä hetken pohtineeksi sitä, mikä artisti tai pikemminkin lauluntekijä olisi ensimmäinen ehdokkaani suomalaiseksi ääneksi, ja ainakin tällä hetkellä minun valintani on Pauli Hanhiniemi. Hän on on jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan tehnyt teräviä huomiota elämästä näillä leveysasteilla, ajattomassa musiikillisessa puvussa, ja minusta hänen perspektiivinsä on hyvä esimerkki suomalaisuudesta, ja enimmäkseen sen hyvistä puolista.
Tämä toistaiseksi viimeisin albumi on oikein hyvä esimerkki hänen taidoistaan. Esimerkiksi levyn aloituskolmikko, "Käteni oli kerran vakaa", nimikappale ja "Suru teki lähtöään" ovat kaikki kolme kypsän melodisia helmiä, jotka suomalaiselle kevyelle musiikille ominaiseen tapaan käsittelevät kerran tapahtunutta lievän melankolisesti - mutta Pauli Hanhiniemen kyseessä ollessa ei itsesäälissä rypien, vaan lakonisen toteavasti, hieman itseironisestikin. Levyllä on muitakin helmiä - elämän varjopuolista vihjailva "Janin auto", tunnelmallinen "Korppi" ja itse asiassa jokainen biisi.
Musiikillisesti tämä levy liikkuu perinteisillä mailla - kohtuullisen pelkistettyä instrumentaatiota maustavat varsinkin akustisest sävyt, mutta tarvittaessa paahdetaan lujempaakin; eräänlainen elämän kuva sekin. Toinen vahvuus, joka istuu todella hyvin tekstimaailmaan, on miehen lauluääni, joka on selvästi tunnistettavissa ja taipuu monenlaiseen, säilyttäen silti perusmiehekkyynsä sävyjen sekoituksessa. Hän on tulkitsijana ansainnut kannuksensa paitsi omilla levyillään myös vaikkapa kaikenlaisella vierailuilla, mytta myös teatterilavalla.
Tämä yhdistelmä luo tunnelman, joka tarkastelee elämän polulla liukastelevia hahmoja lempeän ymmärtävällä tavalla; välillä tapahtumat ovat lähtemässä kätistä, mutta tulkinta ei kräsi. Parhaimillaan Pauli Hanhiniemen musiikki on parasta kerrontaa elämästä, mitä Suomessa on vuosikymmeniin tuotettu - varsinkin hyvässä hän on todellinen Suomalainen Ääni.
Tämä toistaiseksi viimeisin albumi on oikein hyvä esimerkki hänen taidoistaan. Esimerkiksi levyn aloituskolmikko, "Käteni oli kerran vakaa", nimikappale ja "Suru teki lähtöään" ovat kaikki kolme kypsän melodisia helmiä, jotka suomalaiselle kevyelle musiikille ominaiseen tapaan käsittelevät kerran tapahtunutta lievän melankolisesti - mutta Pauli Hanhiniemen kyseessä ollessa ei itsesäälissä rypien, vaan lakonisen toteavasti, hieman itseironisestikin. Levyllä on muitakin helmiä - elämän varjopuolista vihjailva "Janin auto", tunnelmallinen "Korppi" ja itse asiassa jokainen biisi.
Musiikillisesti tämä levy liikkuu perinteisillä mailla - kohtuullisen pelkistettyä instrumentaatiota maustavat varsinkin akustisest sävyt, mutta tarvittaessa paahdetaan lujempaakin; eräänlainen elämän kuva sekin. Toinen vahvuus, joka istuu todella hyvin tekstimaailmaan, on miehen lauluääni, joka on selvästi tunnistettavissa ja taipuu monenlaiseen, säilyttäen silti perusmiehekkyynsä sävyjen sekoituksessa. Hän on tulkitsijana ansainnut kannuksensa paitsi omilla levyillään myös vaikkapa kaikenlaisella vierailuilla, mytta myös teatterilavalla.
Tämä yhdistelmä luo tunnelman, joka tarkastelee elämän polulla liukastelevia hahmoja lempeän ymmärtävällä tavalla; välillä tapahtumat ovat lähtemässä kätistä, mutta tulkinta ei kräsi. Parhaimillaan Pauli Hanhiniemen musiikki on parasta kerrontaa elämästä, mitä Suomessa on vuosikymmeniin tuotettu - varsinkin hyvässä hän on todellinen Suomalainen Ääni.
tiistai 4. joulukuuta 2018
382. The Blues Band: Brand Loyalty (1982): Kahta en vaihda
Blues Bandin varhaistuotantoa tuli kuunneltua joskus 80-luvulla antaumuksella - yhdellä kaverilla oli pari levyä, ja nehän kulkivat kuin hullu puurolautasen äärellä - mutta sitten katettiin muita herkkuja. Kaverin kanssa tiemme erkanivat, ja itse löysin näiden versioiden alkuperäisten esitysten äärelle enkä enää niin välittänyt valkoisten brittiläisten tulkinnoista. Varhainen Manfred Mann ja Paul Jonesin ääni tosin pysyivät kuuntelulistalla…
...ja nyt, seestyneenä keski-ikäisenä, olen taas löytänyt Blues Bandin. Jossakin vaiheessa minulle valkeni sekin, että hyvät tulkinnat klassikoista aina ovat paikallaan, varsinkin kun nimenomaan bluesissa kaikki ovat aina laulaneet toistensa biisejä. Syksyn mittaan löysin ihan sattumalta bändin kaksi ekaa levyä, ja sitten tämän "Brand Loyaltyn", joka tällä hetkellä tuntuu niistä parhaimmalta.
Ensinnäkin Paul Jones on voimissaan - aloitusbiisi "Seemed Like A God Idea (At The Time)" rullaa vastustamattomasti, "Funny Money" vielä painokkaammin, ja huuliharppu soi maukkaasti. Toiseksikin, Dave Kellyn ääni sopii hyvin bändin sointiin vaikka vähän hennompi onkin -"Grits Ain't Groceries" on ehkä paras valkoinen tulkinta tästä klassikosta, "Oo-Oo-Ee" tihkuu tunnelmaa - ja herrojen vuorottelu on mukava lisä bändin muutenkin muhevaan sointiin. Ja soitto kulkee kuin juna. Varsinkin ripeämmät esitykset ovat todella maukkaita, ja laulajien ohella soittajatkin tuntevat taitonsa ja hyödyntävät niitä.
Mieleen tulee - ja tämän heitän nyt ilman mitään tarkempaa taustatietoa - että tämä bändi ja muutamat muut tekivät 80-luvun alussa samaa hommaa kuin Blues Brothers-elokuva, eli nostivat bluesin taas kunniaan 70-luvun hiljaisemman kauden jälkeen. Myöhemmin on ilmaantunut montakin oikein hyvää Blues Bandin konseptille rakentuvaa bändiä - omasta levyhyllystä mieleen nousevat ainakin amerikkalaiset Phantom Blues Band ja Mannish Boys, jotka ovat antaumuksella tuoneet esille vanhaa aarteistoa uusille korville.
Oli miten oli, minulle tämä bändi ja tämä levy toimivat täysin omalla painollaan. Tunnustan täten, vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen, että tämän brändin tunnistaminen ja sille uskollisuus ovat kovin mieluisia. Kahta en vaihda - The Blues Bandia, ja hyvää musiikkia yleensä.
...ja nyt, seestyneenä keski-ikäisenä, olen taas löytänyt Blues Bandin. Jossakin vaiheessa minulle valkeni sekin, että hyvät tulkinnat klassikoista aina ovat paikallaan, varsinkin kun nimenomaan bluesissa kaikki ovat aina laulaneet toistensa biisejä. Syksyn mittaan löysin ihan sattumalta bändin kaksi ekaa levyä, ja sitten tämän "Brand Loyaltyn", joka tällä hetkellä tuntuu niistä parhaimmalta.
Ensinnäkin Paul Jones on voimissaan - aloitusbiisi "Seemed Like A God Idea (At The Time)" rullaa vastustamattomasti, "Funny Money" vielä painokkaammin, ja huuliharppu soi maukkaasti. Toiseksikin, Dave Kellyn ääni sopii hyvin bändin sointiin vaikka vähän hennompi onkin -"Grits Ain't Groceries" on ehkä paras valkoinen tulkinta tästä klassikosta, "Oo-Oo-Ee" tihkuu tunnelmaa - ja herrojen vuorottelu on mukava lisä bändin muutenkin muhevaan sointiin. Ja soitto kulkee kuin juna. Varsinkin ripeämmät esitykset ovat todella maukkaita, ja laulajien ohella soittajatkin tuntevat taitonsa ja hyödyntävät niitä.
Mieleen tulee - ja tämän heitän nyt ilman mitään tarkempaa taustatietoa - että tämä bändi ja muutamat muut tekivät 80-luvun alussa samaa hommaa kuin Blues Brothers-elokuva, eli nostivat bluesin taas kunniaan 70-luvun hiljaisemman kauden jälkeen. Myöhemmin on ilmaantunut montakin oikein hyvää Blues Bandin konseptille rakentuvaa bändiä - omasta levyhyllystä mieleen nousevat ainakin amerikkalaiset Phantom Blues Band ja Mannish Boys, jotka ovat antaumuksella tuoneet esille vanhaa aarteistoa uusille korville.
Oli miten oli, minulle tämä bändi ja tämä levy toimivat täysin omalla painollaan. Tunnustan täten, vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen, että tämän brändin tunnistaminen ja sille uskollisuus ovat kovin mieluisia. Kahta en vaihda - The Blues Bandia, ja hyvää musiikkia yleensä.
keskiviikko 28. marraskuuta 2018
381. Deep Purple: The Battle Rages On (1993): Aika hyvä välityö
En voi väittää tuntevani Deep Purplen historiaa kovinkaan hyvin - en tiedä sen tarkemmin, kuka oli riidoissa kenenkä kanssa ja kenellä oli muita ongelmia - mutta sen verran olen ymmärtänyt, että yhtye 80-90-lukujen taitteessa oli jonkinlaisessa käymistilassa parin klassisen kokoonpanon comebacklevyn jälkeen. Sitten Gillan lähti tai sai kenkää, Joe Lynn Turner tarttui mikkiin, Gillan tuli takaisin, jonka jälkeen Ritchie Blackmore lähti kävelemään, ja vähitellen alkoi Steve Morsen aikakausi - joka minusta on yhtyeen ehkä hienoin aika klassisen mk 2:n huippuvuosien 1970-73 jälkeen, mutta se on toinen asia.
Siinä välissä, 1993, pukattiin pihalle tämä albumi, joka siis on viimeinen sen kaikkein kuuluisimman kokoonpanon tekemä albumi. Suosiokaan ei tässä vaiheessa ollut päätähuimaavaa, mutta sekin on toisarvoinen asia; listoilla bändi ei juuri klassisten vuosien jälkeen muutenkaan ole juhlinut. Ja mitä tämä levy on? Tämä on minun korvissani Purplea.
Eli siis jäntevää soittoa, vähintään kohtuullisia biisejä - sekä riffejä että sävelmiä - ja Ian Gillanin jäljittelemätön lauluääni. On perinteisempää menobiisiä kuten "Ramshacke Man" tai "Time To Kill", hieman kosketinvoittoisempaa popheviä kuten "Anya", komea nimibiisi - jos nyt jotain puuttuisi, niin kunnon heviballadia tältä levyltä ei löydy. On tosin todettava, ettei Purple juurikaan ole harrastanut sellaisia aikaisemminkaan. Toisaalta tämä on sitten nimenomaan aika linjakas kokonaisuus - vaikka henkilökemiat eivät enää aina kohdanneetkaan, soitto soi hyvin yhteen.
Ja vielä pitää todeta se, että tätäkin levyä, niinkuin kaikkia muitakin Deep Purplen studiolevyjä, hallitsee sovitusten ja äänimaailman sävykäs monimuotoisuua. Ian Paicen ja Roger Gloverin rakentamalle pohjalle kelpasi kitaristin ja kosketinsoittajan rakentaa monenlaista äänimaisemaa, joita silti yhdisti jäntevä jyrinä - mutta ei milloinkaan tylsänä jauhamisena, vaan uusin vivahtein joka biisissä. Tällaisia "välitöitä" kuunteleekin oikein mielellään.
Siinä välissä, 1993, pukattiin pihalle tämä albumi, joka siis on viimeinen sen kaikkein kuuluisimman kokoonpanon tekemä albumi. Suosiokaan ei tässä vaiheessa ollut päätähuimaavaa, mutta sekin on toisarvoinen asia; listoilla bändi ei juuri klassisten vuosien jälkeen muutenkaan ole juhlinut. Ja mitä tämä levy on? Tämä on minun korvissani Purplea.
Eli siis jäntevää soittoa, vähintään kohtuullisia biisejä - sekä riffejä että sävelmiä - ja Ian Gillanin jäljittelemätön lauluääni. On perinteisempää menobiisiä kuten "Ramshacke Man" tai "Time To Kill", hieman kosketinvoittoisempaa popheviä kuten "Anya", komea nimibiisi - jos nyt jotain puuttuisi, niin kunnon heviballadia tältä levyltä ei löydy. On tosin todettava, ettei Purple juurikaan ole harrastanut sellaisia aikaisemminkaan. Toisaalta tämä on sitten nimenomaan aika linjakas kokonaisuus - vaikka henkilökemiat eivät enää aina kohdanneetkaan, soitto soi hyvin yhteen.
Ja vielä pitää todeta se, että tätäkin levyä, niinkuin kaikkia muitakin Deep Purplen studiolevyjä, hallitsee sovitusten ja äänimaailman sävykäs monimuotoisuua. Ian Paicen ja Roger Gloverin rakentamalle pohjalle kelpasi kitaristin ja kosketinsoittajan rakentaa monenlaista äänimaisemaa, joita silti yhdisti jäntevä jyrinä - mutta ei milloinkaan tylsänä jauhamisena, vaan uusin vivahtein joka biisissä. Tällaisia "välitöitä" kuunteleekin oikein mielellään.
maanantai 26. marraskuuta 2018
380. Gerry Rafferty: North & South (1988): Hiljaa hyvä tulee
Joskus hyvän levyn tunnistaminen vie aikaa. Kun tämä levy ilmestyi, olin kohtalaisen hiljattain löytänyt Gerry Raffertyn musiikin ja tykästynyt varsinkin klassiseen "Can I Have My Money Back":iin, joten ostopäätös oli helppo - ja pettymys melkoinen. Biisejä oli vaikea erottaa toisistaan, soundi oli yhtä yksitoikkoinen kuin biisit - ja kaiken lisäksi suurin osa oli yli kuuden minuutin kestoisia. Levy juuttui hyllyyn, sittemmin varastoon, mutta onneksi ei vaikkapa divariin.
Onneksi, koska pari kolme vuotta sitten satuin jostain syystä ottamaan sen mukaani, kun hain vintiltä jotain toista levyä jota en löytänyt. Laitoin sen soimaan todella pitkästä aikaa - ja kas, sehän oli valloittava. Yksitoikkoisuus olikin hienostuneisuutta, bändin sointi ajaton vaikka 80-luvusta onkin kyse, biisit pikku jippoineen oikein hyviä, tekstit tutun melankolisia ja mies itse niiden yhtä vakuuttava tulkki kuin aina ennenkin.
Ehkä kaikkein vakuuttavin esitys on hidas "Hearts Run Dry", jonka laulusuoritus menee suoraan selkäpiihin, mutta esim. kaihoisa "Shipyard Town" ja hieman ripeämpi "Tired Of Talking" eivät jää siitä kauas. Noista biisien kestoista voisi tietysti motkottaa, varsinkin kun tämä ei ole mitään progea vaan ne kulkevat aika johdonmukaisesi alusta loppuun, mutta jostakin syystä tämä levy on tuon "post-kolahduksen" jälkeen toiinut joka kerta nimenomaan tunnelmansa voimalla - ja kun siihen uppoutuu tai jopa uppoaa, musiikin jatkuminen ei haittaa.
Ja loppujen lopuksi minun kirjoissani Gerry Rafferty ainakin nykyisin on sellainen Ääni, joka saa laulaa vaikka mitä, ja minä kuuntelen. Pakottoman täyteläinen ääni, ilman revitystä mutta ennen kaikkea ilman lisättyjä makeutusaineita, joka hoitaa omat ja muiden biisit samalla taidolla. Tämän levyn materiaali tosin on miehen omasta kynästä, mutta hänen muilta albumeiltaan löytyy myös lainaesityksiä. Ei ehkä iskusävelmäkamaa - tämä levy hiipii kimppuun. Hiljaa hyvä tulee.
Onneksi, koska pari kolme vuotta sitten satuin jostain syystä ottamaan sen mukaani, kun hain vintiltä jotain toista levyä jota en löytänyt. Laitoin sen soimaan todella pitkästä aikaa - ja kas, sehän oli valloittava. Yksitoikkoisuus olikin hienostuneisuutta, bändin sointi ajaton vaikka 80-luvusta onkin kyse, biisit pikku jippoineen oikein hyviä, tekstit tutun melankolisia ja mies itse niiden yhtä vakuuttava tulkki kuin aina ennenkin.
Ehkä kaikkein vakuuttavin esitys on hidas "Hearts Run Dry", jonka laulusuoritus menee suoraan selkäpiihin, mutta esim. kaihoisa "Shipyard Town" ja hieman ripeämpi "Tired Of Talking" eivät jää siitä kauas. Noista biisien kestoista voisi tietysti motkottaa, varsinkin kun tämä ei ole mitään progea vaan ne kulkevat aika johdonmukaisesi alusta loppuun, mutta jostakin syystä tämä levy on tuon "post-kolahduksen" jälkeen toiinut joka kerta nimenomaan tunnelmansa voimalla - ja kun siihen uppoutuu tai jopa uppoaa, musiikin jatkuminen ei haittaa.
Ja loppujen lopuksi minun kirjoissani Gerry Rafferty ainakin nykyisin on sellainen Ääni, joka saa laulaa vaikka mitä, ja minä kuuntelen. Pakottoman täyteläinen ääni, ilman revitystä mutta ennen kaikkea ilman lisättyjä makeutusaineita, joka hoitaa omat ja muiden biisit samalla taidolla. Tämän levyn materiaali tosin on miehen omasta kynästä, mutta hänen muilta albumeiltaan löytyy myös lainaesityksiä. Ei ehkä iskusävelmäkamaa - tämä levy hiipii kimppuun. Hiljaa hyvä tulee.
keskiviikko 21. marraskuuta 2018
379. Magnus Carlson: Den långa vägen hem (2017): Pohjoinen soul naapurin tapaan
Weeping Willows on hieno bändi, monestakin syystä. Yksi tärkeimmistä on laulusolisti Magnus Carlsonin ääni, toinen hänen biisintekotaitonsa ja kolmas hänen tyylitajunsa. Siinä kun WW:n levyt ovat tyylillisesti aika monesta suunnasta aineksensa kokoavaa popmusiikkia, ja "sivuprojekti" Moonray Quintet taas nojaa jazziin, on hänen soolotuotantonsa yhä enenevässä määrin soulia - aika perinteistä sellaista. Pohjoista, jopa - minusta northern soul nousee esiin sopivana määreenä aika suurelle osalle tätä levyä.
Niinpä tälläkin levyllä on liuta tanssittavia, hyvin sovitettuja ja soitettuja biisejä, enimmäkseen hänen omiaan, jotka hän esittää eleettömän varmasti. Suurin osa on selvästi tanssilattiakamaa, kuten aloitus "Mitt hjärta", "Långa skuggor" ja dramaattinen "Brinner i bröstet", mutta se on myös kuunneltavaa, vaikka puntti helposti vipattaakin. Myös esimerkiksi hidas "Fallna hjältar" puhuttelee selkäpiitä - mutta sama pätee melkein jokaiseen biisiin; kaikki soul ei vättämättä rakennu hyville sävellyksille, mutta tämä levy kyllä.
Sovitukset ovat aivan nappiin - oikeat soittimet, avara sointi, torvet, kuoron naisäänet, jousitaustat; tämä on levy, jota kelpaa myös huudattaa jos sille päälle sattuu. Miehen omat biisit ovat tyylikkäitä "pastisseja"; välillä tulee mieleen joku vanha klassikko, mutta ei varkauden vaan kunnianosoituksen muodossa.
Levyllä on kokonaista seitsemäntoista esitystä - joista kaksi tosin uudelleenmiksauksia, joten biisekä on oikeastaan viisitoista. Aika ei kuitenkaan tule pitkäksi - ja hauska yksityiskohta on, että tähän määrään sisältyy myös kuusi hänen tulkintaansa Så mycket bättre-ohjelmasta, eli ruotsalaisesta Vain elämää-tuotannosta - mutta tyylillisesti ne istuvat kokonaisuuteen niin, ettei niitä välttämättä erota miehen "omasta" kamasta. En ole tutustunut ko. tuotantoon, enkä siis tiedä ketkä alunperin tekivät nämä biisit, mutta hienosti ne taipuvat Magnusin muottiin.
Tämän jälkeen hän on muuten julkaissut uudemmankin levyn, jolla on aika moni tämän levyn biiseistä ja pari hänen vanhempaa alunperin ruotsinkielistä esitystään englanniksi laulettuina. Minusta hän toimii molemmilla kielillä, joten sekin pitänee vielä hankkia.
Niinpä tälläkin levyllä on liuta tanssittavia, hyvin sovitettuja ja soitettuja biisejä, enimmäkseen hänen omiaan, jotka hän esittää eleettömän varmasti. Suurin osa on selvästi tanssilattiakamaa, kuten aloitus "Mitt hjärta", "Långa skuggor" ja dramaattinen "Brinner i bröstet", mutta se on myös kuunneltavaa, vaikka puntti helposti vipattaakin. Myös esimerkiksi hidas "Fallna hjältar" puhuttelee selkäpiitä - mutta sama pätee melkein jokaiseen biisiin; kaikki soul ei vättämättä rakennu hyville sävellyksille, mutta tämä levy kyllä.
Sovitukset ovat aivan nappiin - oikeat soittimet, avara sointi, torvet, kuoron naisäänet, jousitaustat; tämä on levy, jota kelpaa myös huudattaa jos sille päälle sattuu. Miehen omat biisit ovat tyylikkäitä "pastisseja"; välillä tulee mieleen joku vanha klassikko, mutta ei varkauden vaan kunnianosoituksen muodossa.
Levyllä on kokonaista seitsemäntoista esitystä - joista kaksi tosin uudelleenmiksauksia, joten biisekä on oikeastaan viisitoista. Aika ei kuitenkaan tule pitkäksi - ja hauska yksityiskohta on, että tähän määrään sisältyy myös kuusi hänen tulkintaansa Så mycket bättre-ohjelmasta, eli ruotsalaisesta Vain elämää-tuotannosta - mutta tyylillisesti ne istuvat kokonaisuuteen niin, ettei niitä välttämättä erota miehen "omasta" kamasta. En ole tutustunut ko. tuotantoon, enkä siis tiedä ketkä alunperin tekivät nämä biisit, mutta hienosti ne taipuvat Magnusin muottiin.
Tämän jälkeen hän on muuten julkaissut uudemmankin levyn, jolla on aika moni tämän levyn biiseistä ja pari hänen vanhempaa alunperin ruotsinkielistä esitystään englanniksi laulettuina. Minusta hän toimii molemmilla kielillä, joten sekin pitänee vielä hankkia.
torstai 25. lokakuuta 2018
378. Peter LeMarc: Bok med blanka sidor (1995): Tarinoita ja tuokiokuvia
Tunnen itseni taas vanhaksi, kun vielä yksi musiikillisista suosikeistani, jota olen pitänyt kohtalaisen samanikäisenä kuin itseäni, täytti 60 (23.10). Peter LeMarcia olen kehunut täällä ennenkin, lähinnä soultulkinnan näkokulmasta, mutta hänen musiikkinsa on niin paljon muutakin - ja vaikka han nousi huipulle 1980-luvulla ja pysytteli siellä läpi 1990-luvun, hän ei soundillisesti hairahtanut ruotsalaisten helmasyntiin eli ylimääräiseen synteettisyyteen, vaan teki parhaimmillaan hyvinkin sävykästä musiikkia hienojen tekstiensä taustalle.
Juuri nimenomaan tuo äänipaletti on yksi tämän levyn kohokohdista, ja tämä on siinä mielessä ehkä hänen kaikkein hienoin teoksena - liikkuen pianoballadista suoran funkin kautta suoranaisiin rockhymneihin menettämättä punaista linjaansa. Toinen kohokohta on hänen tekstimaailmansa, joka myöskin saavutti huippunsa hänen 90-luvun tuotannossaan. Joidenkin mielestä hän kirjoittaa noloja lemmenlurituksia, toisten mielestä hän on lähes runoilija - minusta hän on tarinoiden, tuokiokuvien ja kielikukkasten mestari, joka ei häpeä olla romanttinen. Ja kolmanneksi, hänellä on hyvä ääni, ilmeikäs ja dynaaminen, ja kaiken lisäksi hyvä sävelkorva.
Tämä levy on niin täynnä hienoja biisejä, että niitä on vaikea erikseen kehua; joka kuuntelukerralla esiin nousee eri esitys. Viimeksi kun tätä pyöritin, korvaan tarttuivat ripeän funkahtava "Stolt", matalalla mateleva sinisävyinen "Fruset vatten", hieman utuisesti ysäripopahtava "Blå taxibil" sekä miehen suuren vertailukohteen Van Morrisonin balladeja muistuttava "Ett sätt att älska, tusen sätt att gå" - mutta jollain toisella kerralla esiin voi nousta joku toinen esitys.
Tämä on myös jonkinlainen tunnelmateos - vaikka LeMarc on hyvä säveltäjä, kaikki hänen biisinsä eivät ole suoranaisia korvamatoja. Joillakin hänen muilla levyillään on kyllä jopa kerralla hyräiltäviä hittejä, mutta tämän albumin kappaleet hiipivät tajuntaan enemmänkin vähitellen. Ja ainakin minun kohdallani ne pakkaavat jäämään sinne; 90-luvun LeMarc-koukkuni aikoihin kuuntelin tämänkin lähes puhki, mutta sitten meni toistakymmentä vuotta hieman vähemmällä kuuntelulla. Kun sitten muutamia vuosia sitten otin miehen musiikin aktiivikuunteluun, huomasin tämän(kin) albumin istuvan selkäytimessä - ja sielä se pysyy vieläkin.
Juuri nimenomaan tuo äänipaletti on yksi tämän levyn kohokohdista, ja tämä on siinä mielessä ehkä hänen kaikkein hienoin teoksena - liikkuen pianoballadista suoran funkin kautta suoranaisiin rockhymneihin menettämättä punaista linjaansa. Toinen kohokohta on hänen tekstimaailmansa, joka myöskin saavutti huippunsa hänen 90-luvun tuotannossaan. Joidenkin mielestä hän kirjoittaa noloja lemmenlurituksia, toisten mielestä hän on lähes runoilija - minusta hän on tarinoiden, tuokiokuvien ja kielikukkasten mestari, joka ei häpeä olla romanttinen. Ja kolmanneksi, hänellä on hyvä ääni, ilmeikäs ja dynaaminen, ja kaiken lisäksi hyvä sävelkorva.
Tämä levy on niin täynnä hienoja biisejä, että niitä on vaikea erikseen kehua; joka kuuntelukerralla esiin nousee eri esitys. Viimeksi kun tätä pyöritin, korvaan tarttuivat ripeän funkahtava "Stolt", matalalla mateleva sinisävyinen "Fruset vatten", hieman utuisesti ysäripopahtava "Blå taxibil" sekä miehen suuren vertailukohteen Van Morrisonin balladeja muistuttava "Ett sätt att älska, tusen sätt att gå" - mutta jollain toisella kerralla esiin voi nousta joku toinen esitys.
Tämä on myös jonkinlainen tunnelmateos - vaikka LeMarc on hyvä säveltäjä, kaikki hänen biisinsä eivät ole suoranaisia korvamatoja. Joillakin hänen muilla levyillään on kyllä jopa kerralla hyräiltäviä hittejä, mutta tämän albumin kappaleet hiipivät tajuntaan enemmänkin vähitellen. Ja ainakin minun kohdallani ne pakkaavat jäämään sinne; 90-luvun LeMarc-koukkuni aikoihin kuuntelin tämänkin lähes puhki, mutta sitten meni toistakymmentä vuotta hieman vähemmällä kuuntelulla. Kun sitten muutamia vuosia sitten otin miehen musiikin aktiivikuunteluun, huomasin tämän(kin) albumin istuvan selkäytimessä - ja sielä se pysyy vieläkin.
maanantai 22. lokakuuta 2018
377. Deep Purple: Fireball (1971): Täyttymys
Viime tekstissäni sauhusin Thin Lizzyn debyytistä, ja totesin sen olleen oikein hyvä levy vaikka ei edustanutkaan bändin tunnetuinta muotoa; samana vuonna eli 1971 ilmestyi myös toinen hard rock-kokoelmani kulmakivi, joka taas oli tavallaan sen julkaisseen bändin potentiaalin täyttymys. Bändi oli Deep Purple ja levy tietysti "Fireball". Ensimmäiset kolme levyä olivat jo toisen laulusolistin vuoksi erilaisia kuin "klassiset" Purplet, ja "In Rock" vain hyvä levy koska jotkut biisit ovat enemmän hakemista ja soundeja kuin toimivia kokonaisuuksia. Tämä ei vain - ehkä niiden suurimpien hittien puuttumisen vuoksi - ole saavuttanut ihan samaa statusta kuin "In Rock" tai "Machine Head", ja omallakin kohdallani tämä on hiipinyt viimeksimainitun rinnalle vasta varttuneemmalla iällä.
Tämä albumi on täyttä asiaa tuulettimen ensi imaisusta nimibiisissä viimeiseen tahtiin saakka. Itse asiassa tuo levyn nimi/aloitusraita kuuluu kaikkien aikojen DP-kärkikymmenikkööni, tempoineen, rumputyöskentelyineen, sooloineen - Jon Lord on liekeissä - ja tietysti Ian Gillanin laulun takia. "Demon's Eye" rullaa vastustamattomasti, "Anyone's Daughter" on mukava esitys jo pelkästään poikkeavuutensa vuoksi - hard rock ei ollut niin haudanvakavaa vielä tuolloin, ja tarina on hykerryttävä - ja vaikkapa "Fools" ja "No One Came" ovat muuten vain soiton juhlaa.
Niinkuin aina, kun kuuntelen tämän ajan heviä, jään ihastelemaan soundia - aggressiivisuuden ja liidon liittoa, samalla aikaa raskasta ja kevyttä. Keski-ikäiset korvani ihastelevat niin komppiryhmän svengaavaa otetta kuin kitaran ja etenkin kosketinten roolia; dynamiikalle oli tässä vaiheessa vielä tilaa, ja tämän orkesterin soittajat olivat kaikki alansa kärkiä - jopa herra kitaristi, jonka kaikista tekemisistä en niin perusta, oli tässä vaiheessa vielä roihua täynnä. Ja toisin kuin monet vertaisensa, Ian Gillan on aina ollut kohtuullisen monipuolinen sanoittaja - kieli poskessa tai vakavana, teemat ovat huomatavasti monipuolisempia kuin joidenkin hörhöjen kynäilyt.
Vielä yksi huomio - joka muuten koskee myös tuota Thin Lizzy-albumia; cd-versiolta löytyy muuramisa lisäraitoja jotka ovat joko erillisiä sinkkubiisejä - A- tai B-puolia - tai sitten ihan ylijäämäraitoja levyn äänityksistä. Vaikka periaatteessa haluaisin cd-levyni samassa muodossa kuin alkuperäisen LP:n, on näissä molemmissa tapauksissa kyllä todettava, että alkueräisalbumi olisi hieman pidentämällä jopa parantunut - esim. singlehitti "Strange Kind Of Woman" olisi istunut tulikuulan selkään kuin nakutettu, ja "Slow Train" on muuten vain mukava rypistys. Cd-versioissa ne voisi kuitenkin julkaista vaikka erillisellä kiekolla.
sunnuntai 21. lokakuuta 2018
376. Thin Lizzy: Thin Lizzy (1971): Debyytti toista maata
Joissakin seuraamissani musiikkifoorumeissa käydään tämän tästä keskustelua teemalla "onko ensialbumi bändin paras?" - ja mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan, tietysti myös artistin myötä. Jotkut artistit/yhtyeet ovat "vasta" lahjakkuuksia ja/tai hakevat vielä linjaansa, kun taas toiset ovat jo löytäneet juttunsa ja naulaavat sen seinään samantien. Asiaan voi vaikuttaa esim. se, onko kyseessä ensilevytys ylipäätänsä vai vaikkapa jonkun "superbändin" ensimmäinen yhteinen tekele - ja tietysti myös ulkomusiikilliset tekijät.
Joissakin tapauksissa ensilevy voi olla sekä linjan hakua että selvästi oma juttu, ja minusta Thin Lizzyn debyytti on sellainen tapaus. Phil Lynottin kelttiläinen soulrunoilijavisio on läsnä, ja laulutyyli hallussa nuoruudesta huolimatta. Bluespohjan ja folkelementtien yhdistelmäkin on läsnä, joskin musiikillinen "funkelementti" joka sittemmin rikastutti Thin Lizzyn soundia, tuli vahvemmin mukaan vasta kakkoslevyllä. Itse asiassa tämä levy muistuttaa minusta enemmän Jethro Tullin varhaislevytyksiä kuin muita ajan hard rock-tekeleitä - ja siihen lienee syynä se, että Lissun toinen "tavaramerkki" Lynottin laulun ja laulujen lisäksi, kaksoiskitaravalli, tuli kuvaan vasta muutamaa levyä myöhemmin.
Biisimateriaali on monipuolista, ja ehkä tärkein yhdistävä tekijä on tunnelma. Varsinkin hiljaisemmat esitykset, kuten romanttinen "Honesty Is No Excuse" ja folkahtava "Eire", maalaavat eteeni visioita sateisista kaduista ja vihreistä niityistä, kun taas esimerkiksi "Ray-Gun" tai "Return Of The Farmer's Son" näyttävät myös kitaravetoisemman, äänekkäämmän puolen yhtyeestä. "Diddy Levine" on varhainen esimerkki Phil Lynottin tarinaniskijän luonteesta, ja päätösbiisi "Remembering part 1" sitoo yhteen kaikki osat kunnon hymniksi.
Kokonaissoundi on selvästi triosellainen - välillä ohuempi kuin myöhemmillä levyillä - mutta toisaalta osat klikkaavat minusta hyvin yhteen, ja varsinkin bändin ankkuri läpi koko uran, rumpali Brian Downey, on elementissään. Ja ehkäpä täytyy myös todeta, että Phil Lynottin alter ego Johnny (The Fox) vasta etsi hahmoaan, eikä vielä ollut löytänyt nimeään. Pari levyä myöhemmin hän oli jo The Rocker, mutta tässä vaiheessa vasta juuri kaupunkiin muuttanut maatilan poika.
Joissakin tapauksissa ensilevy voi olla sekä linjan hakua että selvästi oma juttu, ja minusta Thin Lizzyn debyytti on sellainen tapaus. Phil Lynottin kelttiläinen soulrunoilijavisio on läsnä, ja laulutyyli hallussa nuoruudesta huolimatta. Bluespohjan ja folkelementtien yhdistelmäkin on läsnä, joskin musiikillinen "funkelementti" joka sittemmin rikastutti Thin Lizzyn soundia, tuli vahvemmin mukaan vasta kakkoslevyllä. Itse asiassa tämä levy muistuttaa minusta enemmän Jethro Tullin varhaislevytyksiä kuin muita ajan hard rock-tekeleitä - ja siihen lienee syynä se, että Lissun toinen "tavaramerkki" Lynottin laulun ja laulujen lisäksi, kaksoiskitaravalli, tuli kuvaan vasta muutamaa levyä myöhemmin.
Biisimateriaali on monipuolista, ja ehkä tärkein yhdistävä tekijä on tunnelma. Varsinkin hiljaisemmat esitykset, kuten romanttinen "Honesty Is No Excuse" ja folkahtava "Eire", maalaavat eteeni visioita sateisista kaduista ja vihreistä niityistä, kun taas esimerkiksi "Ray-Gun" tai "Return Of The Farmer's Son" näyttävät myös kitaravetoisemman, äänekkäämmän puolen yhtyeestä. "Diddy Levine" on varhainen esimerkki Phil Lynottin tarinaniskijän luonteesta, ja päätösbiisi "Remembering part 1" sitoo yhteen kaikki osat kunnon hymniksi.
Kokonaissoundi on selvästi triosellainen - välillä ohuempi kuin myöhemmillä levyillä - mutta toisaalta osat klikkaavat minusta hyvin yhteen, ja varsinkin bändin ankkuri läpi koko uran, rumpali Brian Downey, on elementissään. Ja ehkäpä täytyy myös todeta, että Phil Lynottin alter ego Johnny (The Fox) vasta etsi hahmoaan, eikä vielä ollut löytänyt nimeään. Pari levyä myöhemmin hän oli jo The Rocker, mutta tässä vaiheessa vasta juuri kaupunkiin muuttanut maatilan poika.
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
375. Snowstorm: Ur natten in i gryningen (1982): Kaikuja nuoruusvuosilta
Vaikka minulla neljänkymmenen vuoden keräilyn jälkeen on kohtuullisen laaja levykokoelma, ja vaikka Spotify ja vastaavat pystyvät tarjoamaan suurimman osan siitä, mitä hyllystä puuttuu, on myös levyjä joita aikanaan ei tullut hankittua, ja jotka sittemmin katosivat näköpiiristä kokonaan. Jotkut niistä ovat ehkä harvinaisuuksia, mutta sitten on niitä joita varmaan löytyy aika monesta paikasta mutta ei vaan minun tieltäni.
Snowstormin kolmoslevy "Ur natten in i gryningen" on yksi niistä. Se myi käsittääkseni ilmestyessään ihan hyviä määriä, ja sitä löytyy varmaan kotipaikkakunnaltani Närpiöstäkin, koska tämä bändi oli aika suosittu esim. keväällä 1982, jolloin tämä albumi ilmestyi. Itse olin silloin 16-vuotias rockpuristi, ja tämä levy avasi silmäni sille, että Ruotsista löytyi muutakin musiikkia kuin teinipoppia. Kaverini kaverilla oli tämä levy, joten pian minullakin oli C-kasettikopio, jota ainakin sen kesän ajan kuunneltiin aika usein.
Kasettini ovat mennyttä, eikä minulla ole vuosiin ollut mitään yhteyttä kaverini kaveriin, ja tätä albumia ei kokonaisuudessaan löydy edes Spotifystä, joten kuulin sen viimeksi joskus 1980-luvun loppupuolella - kunnes se taannoin käveli vastaan kirpputorilla Turussa kohtuullisen kolmen euron hintaan. Nuoruuden musiikilliset muistot ovat usein jälkeenpäin kullattuja - jännitys oli siis suuri, kun tämä viimein taas löysi tiensä levylautaselle.
Ja se toimii. Homman nimi on reipas kitaravetoinen rock, tosin aika iskelmällisin sävyin - ja se iskee viisikymppiseen melkein kuin teiniin, vaikka sanamuodot välillä vähän hymyilyttävät. Äänimaailma on puhtaan analoginen, kaksoiskitarat möyryävät ja soivat kuin Thin Lizzyllä ikään ja komppi kulkee kuin juna - tai jopa kuin vuoristorata, koska ainakin minun korvani ovat kuulevinaan kuinka välillä kiirehditään kohti kertosäettä. Laulajan ääni on nuorekas lievine ässävikoineen, mutta ainakin hänen vetoomuksensa vastakkaiselle sukupuolelle on aidon tunteikasta.
Biiseissä on monta "aikansa klassikkoa" - nimet kuten "Midnattsboogie", "Hon älskar snabbt" ja "Het & Chockande" kertovat menon olevan parhaimmillaan reipasta - vaikkakin tekstejä lukemalla voi huomata sen olevan pohjmiilitaan aika viatonta. Sävelpuoli pojilla on hallussa, ja kun levyn klassinen aloitusraita "Vårstämning" jyrähtää käyntiin, minunkin tekee mieli hypätä avoautoon ja ajella pääkatua edes takas musiikin möyrytessä stereoista - vaikka se tässä iässä olisikin aika pateettista.
Ehkäpä tämä ei ole kaikkein korkealaatuisin levyni musiikillisesti, mutta vielä tänäänkin se saa jalan väpättämään ja suupielet hymyyn - eika nuoruusmuistoilta oikein voi vaatia sen enempää.
Snowstormin kolmoslevy "Ur natten in i gryningen" on yksi niistä. Se myi käsittääkseni ilmestyessään ihan hyviä määriä, ja sitä löytyy varmaan kotipaikkakunnaltani Närpiöstäkin, koska tämä bändi oli aika suosittu esim. keväällä 1982, jolloin tämä albumi ilmestyi. Itse olin silloin 16-vuotias rockpuristi, ja tämä levy avasi silmäni sille, että Ruotsista löytyi muutakin musiikkia kuin teinipoppia. Kaverini kaverilla oli tämä levy, joten pian minullakin oli C-kasettikopio, jota ainakin sen kesän ajan kuunneltiin aika usein.
Kasettini ovat mennyttä, eikä minulla ole vuosiin ollut mitään yhteyttä kaverini kaveriin, ja tätä albumia ei kokonaisuudessaan löydy edes Spotifystä, joten kuulin sen viimeksi joskus 1980-luvun loppupuolella - kunnes se taannoin käveli vastaan kirpputorilla Turussa kohtuullisen kolmen euron hintaan. Nuoruuden musiikilliset muistot ovat usein jälkeenpäin kullattuja - jännitys oli siis suuri, kun tämä viimein taas löysi tiensä levylautaselle.
Ja se toimii. Homman nimi on reipas kitaravetoinen rock, tosin aika iskelmällisin sävyin - ja se iskee viisikymppiseen melkein kuin teiniin, vaikka sanamuodot välillä vähän hymyilyttävät. Äänimaailma on puhtaan analoginen, kaksoiskitarat möyryävät ja soivat kuin Thin Lizzyllä ikään ja komppi kulkee kuin juna - tai jopa kuin vuoristorata, koska ainakin minun korvani ovat kuulevinaan kuinka välillä kiirehditään kohti kertosäettä. Laulajan ääni on nuorekas lievine ässävikoineen, mutta ainakin hänen vetoomuksensa vastakkaiselle sukupuolelle on aidon tunteikasta.
Biiseissä on monta "aikansa klassikkoa" - nimet kuten "Midnattsboogie", "Hon älskar snabbt" ja "Het & Chockande" kertovat menon olevan parhaimmillaan reipasta - vaikkakin tekstejä lukemalla voi huomata sen olevan pohjmiilitaan aika viatonta. Sävelpuoli pojilla on hallussa, ja kun levyn klassinen aloitusraita "Vårstämning" jyrähtää käyntiin, minunkin tekee mieli hypätä avoautoon ja ajella pääkatua edes takas musiikin möyrytessä stereoista - vaikka se tässä iässä olisikin aika pateettista.
Ehkäpä tämä ei ole kaikkein korkealaatuisin levyni musiikillisesti, mutta vielä tänäänkin se saa jalan väpättämään ja suupielet hymyyn - eika nuoruusmuistoilta oikein voi vaatia sen enempää.
torstai 27. syyskuuta 2018
374. Bob Seger and the Silver Bullet Band: Against The Wind (1980): Perinteitä kunnioittaen
Jos pitäisi määritellä amerikkalainen rockmusiikki nimeämällä yksi nimi, Bob Seger voisi olla ehdokas. Hän on tehnyt periaatteessa samantyyppistä musiikkia jo yli viidenkymmenen vuoden ajan, mutta hänen kulta-aikansa taisi osua 1970-luvun loppupuolelle, jolloin hän teki sarjan komeita levyjä, sekä studio- että livesellaisia. Ne taisivat myydäkin ihan kohtuullisesti, mutta esim. minun levyhyllyyni eksyivät aikoinaan vain livetuplat "Live Bullet" ja "Nine Tonight".
Sittemmin olen korjannut tilanteen, ja minun korvissani nimenomaan noiden levyjen välissä tulleet kolme studiolevyä, "Hollywood Nights", "Stranger In Town" ja tämä "Against The Wind" ovat sellaista musiikkia, jota jaksan kuunnella kerrasta toiseen. Tosin on myönnettävä, että miehen uran alkupää puuttuu vielä kokemuksistani - ehkäpä luvassa on paljonkin lisää hyvää.
Tämä levy on hyvä alusta loppuun, monestakin syystä. Se on ensinnäkin monipuolinen kattaus rytmimusiikkia Amerikan sydänmailta - kunnon rypistyksiä kuten aloitus "Horizontal Bop" ja riehakas "Betty Lou's Gettin' Out Tonight", kauniita balladeja kuten "Good For Me" tai kaihoisa "Fire Lake" ja rockhymnejä kuten "No Man's Land". Sovitukset toimivat, ja bändi soi kuin unelma, oli soitinten varressa sitten Silver Bullet Band tai Muscle Shoalsin studiobändi - soittovastuu jakaantuu 50:50 - enkä malta olla kehumatta luontevaa, ilmavaa mutta lihaksikasta tuotantoa.
Miehemme itse tekee hyviä lauluja, hänen teksteissään on oivalluksia ja sävellyksissään koukkuja, ja hänen lauluäänensä istuu todella hyvin sekä ripeämpään että rennompaan menoon, hitaista nyt puhumattakaan. Kaiken lisäksi kokonaisuus on mukavan vaihteleva, vaikka soitinarsenaali on kohtuullisen tavanomainen - erikseen pitää mainita puhallinten käyttö, vaikka sitä saksofonia voisi olla enemmänkin. Stemmoissa kuullaan paikoitellen Eaglesmiehiä, ja pianossa vierailee Dr. John, joten taidossa ja tunteessa löytyy.
Kokonaisuus on omankuuloisensa - kunnioittaa hyvän rockmusiikin perinteitä kangistumatta kaavoihin. Ehkä tämä ei ole maailman omaperäisin levy, mutta genrensä muotovalioita kuitenkin.
Tämä levy on hyvä alusta loppuun, monestakin syystä. Se on ensinnäkin monipuolinen kattaus rytmimusiikkia Amerikan sydänmailta - kunnon rypistyksiä kuten aloitus "Horizontal Bop" ja riehakas "Betty Lou's Gettin' Out Tonight", kauniita balladeja kuten "Good For Me" tai kaihoisa "Fire Lake" ja rockhymnejä kuten "No Man's Land". Sovitukset toimivat, ja bändi soi kuin unelma, oli soitinten varressa sitten Silver Bullet Band tai Muscle Shoalsin studiobändi - soittovastuu jakaantuu 50:50 - enkä malta olla kehumatta luontevaa, ilmavaa mutta lihaksikasta tuotantoa.
Miehemme itse tekee hyviä lauluja, hänen teksteissään on oivalluksia ja sävellyksissään koukkuja, ja hänen lauluäänensä istuu todella hyvin sekä ripeämpään että rennompaan menoon, hitaista nyt puhumattakaan. Kaiken lisäksi kokonaisuus on mukavan vaihteleva, vaikka soitinarsenaali on kohtuullisen tavanomainen - erikseen pitää mainita puhallinten käyttö, vaikka sitä saksofonia voisi olla enemmänkin. Stemmoissa kuullaan paikoitellen Eaglesmiehiä, ja pianossa vierailee Dr. John, joten taidossa ja tunteessa löytyy.
Kokonaisuus on omankuuloisensa - kunnioittaa hyvän rockmusiikin perinteitä kangistumatta kaavoihin. Ehkä tämä ei ole maailman omaperäisin levy, mutta genrensä muotovalioita kuitenkin.
maanantai 17. syyskuuta 2018
373. Nicolas Kivilinna: Joka laulun laulaa vaan (2016): Tämäkö on jotain indietä?
En muista miksi satuin pari vuotta sitten tarttumaan tähän levyyn Ylöjärven mainion pääkirjaston uutuuslevyhyllyssä - aina en ole yhtä hanakasti kantamassa kotiin uusia tuotoksia, mutta sillä kertaa päätin tehdä niin. Enkä pettynyt; tämä nuori lauluntekijä tekee vallan erinomaisia lauluja ja esittää ne raikkaasti ja musikaalisesti.
Jo pelkästään laulujen nimet antavat ymmärtää menon olevan monipuolista; "Luuranko-Lasse", "Kapteeni Kirk ja Enterprise", "Paavi kävi Kentuckyssä", "Intialainen kuvitelma" - ja kaiken lisäksi tekstit vielä toimivat musiikin ehdoilla. Ne esitetään varmalla kädellä, aika perinteisin poptehokeinoin. Miehemme soittaa yhtä raitaa lukuunottamatta kaikki soitinosuudet itse, suoriutuen siitä käsittääkseni vähintään kohtuullisesti. Ja biisitkin hän on tietenkin tehnyt itse - tosin tuo "Intialainen kuvitelma" on sävelletty Uuno Kailaan runoon.
Sävellykset toimivat hyvin nekin - niissä on heti mieleen jääviä koukkuja ja samalla kestävyyttä. Esimerkiksi "Joa sä haluut lentää mun kaa" on täysi popklassikko, ja "Luuranko-Lasse" rokkaa hävyttömän vetävästi. Tuo laulu paavin Amerikanmatkasta on taas metka "cover", koska se on säveleltään suora jatke Juicen varhaistuotannon sinkku-B-puolien sarjalle - ja teksti on sellaista iloittelua, että kuvittelisin mestari Leskisen myhäilevän hyväksyvästi pilvenreunallaan.
Itse asiassa tämä on sellainen levy, jonka soisi koristavan tuhansia ja jälleen tuhansia levyhyllyjä, koska se hakkaa suuren osan tämän päivän menestysalbumeista vasemmalla kädellä. Lainasin sen siis itse kirjastosta, ja olen itse asiassa nähnyt yhden kappaleen sitä fyysisesti - muistaakseni antikvariaatissa. Levyosastothan ovat jo kadonneet useimmista marketeista ja yleiskaupoista, eikä levykauppojakaan ole kiusaksi asti, joten tämän hankkiminenkin vaatii ehkä hieman ponnistelua - tosin "indiemusiikki", mitä se sitten loppujen lopuksi onkaan, on aina ollut vaikeampaa hankkia kuin listapop - mutta tämä albumi on ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.
Jo pelkästään laulujen nimet antavat ymmärtää menon olevan monipuolista; "Luuranko-Lasse", "Kapteeni Kirk ja Enterprise", "Paavi kävi Kentuckyssä", "Intialainen kuvitelma" - ja kaiken lisäksi tekstit vielä toimivat musiikin ehdoilla. Ne esitetään varmalla kädellä, aika perinteisin poptehokeinoin. Miehemme soittaa yhtä raitaa lukuunottamatta kaikki soitinosuudet itse, suoriutuen siitä käsittääkseni vähintään kohtuullisesti. Ja biisitkin hän on tietenkin tehnyt itse - tosin tuo "Intialainen kuvitelma" on sävelletty Uuno Kailaan runoon.
Sävellykset toimivat hyvin nekin - niissä on heti mieleen jääviä koukkuja ja samalla kestävyyttä. Esimerkiksi "Joa sä haluut lentää mun kaa" on täysi popklassikko, ja "Luuranko-Lasse" rokkaa hävyttömän vetävästi. Tuo laulu paavin Amerikanmatkasta on taas metka "cover", koska se on säveleltään suora jatke Juicen varhaistuotannon sinkku-B-puolien sarjalle - ja teksti on sellaista iloittelua, että kuvittelisin mestari Leskisen myhäilevän hyväksyvästi pilvenreunallaan.
Itse asiassa tämä on sellainen levy, jonka soisi koristavan tuhansia ja jälleen tuhansia levyhyllyjä, koska se hakkaa suuren osan tämän päivän menestysalbumeista vasemmalla kädellä. Lainasin sen siis itse kirjastosta, ja olen itse asiassa nähnyt yhden kappaleen sitä fyysisesti - muistaakseni antikvariaatissa. Levyosastothan ovat jo kadonneet useimmista marketeista ja yleiskaupoista, eikä levykauppojakaan ole kiusaksi asti, joten tämän hankkiminenkin vaatii ehkä hieman ponnistelua - tosin "indiemusiikki", mitä se sitten loppujen lopuksi onkaan, on aina ollut vaikeampaa hankkia kuin listapop - mutta tämä albumi on ehdottomasti pienen vaivannäön arvoinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
