En tainnut 12-vuotiaana olla kaikkein tavallisin Chicagofani, mutta kun noin 1977 parhaan kaverini kanssa kävin läpi hänen isoveljensä levyhyllyä, tämän vielä silloin torvivoittoisen jazzrockbändin tuotanto teki herkkään mieleen aikamoisen vaikutuksen. Ennen kaikkea minua kiehtoi jo silloin yhtyeen monipuolisuus - ominaisuus, jota vanhempana huomaan arvostavani yhä enemmän. Yhtyeen kaikkein suurimmat huiput tulivat 1970-luvulla, ja minun korvissani ehkä kirkkain niistä on vuonna 1974 ilmestynyt herkkä "Wishing You Were Here". Puhaltimet, dynamiikka ja Peter Ceteran hunajainen (tai imelä, miten sen nyt ottaa) ääni muodostavat aika maukkaan kokonaisuuden.
Monien mielestä Chicago oli reilusti alamäessä jo tämän julkaisun kohdalla, mutta minulle maistuu sinänsä myös orkesterin myöhäisempi, yhä enemmän viihteeseen kallellaan oleva tuotanto - esim. vuoden 1980 "Chicago 14" on oikein hyvä kokonaisuus, ja vielä vuonna 1995 julkaistu "Night And Day", jolla bändi tulkitsee jazzklassikkoja, on ihan OK. Tällä levyllä mukaan pääsevät myös välillä hukassa olleet torvet. 2000-luvulla on tehty kai lähinnä joululevyjä - mutta klassikoiden hohtoa se ei vähennä.
Myös Blue Öyster Cult tuli tietoisuuteeni erään kaverin veljen levyhyllyn kautta. Niinkuin aikaisemmin kehumani Deep Purple, myös BÖC on sellaista heviä jonka voima ja paino perustuu enemmän asenteeseen kuin äänivallin massiivisuuteen, ja myös dynamiikan taju on hallussa. "Secret Treaties" on kovatasoisen albumisarjan kaikkein paras osa; monipuolisia biisejä, sujuvaa soittoa, mielenkiintoista laululyriikkaa - josta ei kyllä ota selvää. Jos bändillä olisi joku heikompi puoli, niin laulusolistit ovat tavallisia kuolevaisia, vaikka nuotti hallussa pysyykin. Kappalelistan kruunu on päätöshymni "Astronomy", jossa yhdistyvät kaikki edellämainitut asiat ja vielä hieno melodia ja kasvava sovitus kokonaisuudeksi, joka kuuluu genren ja aikakauden klassikoihin.
Koko 1970-luvun puolivälin ympärillä ilmestynyt albumisarja - "Tyranny And Mutation", tämä, "Agents Of Fortune" sekä "Spectres" - pitää minun korvissani rimaa korkealla. BÖC:n levytysuran jatko onkin sitten tuottanut vaihtelevampia tuloksia - 80-luvulla soundiin hiipivät syntikat, ja bändin popmaisempi puoli pääsi esiin, mutta vuoden 1988 "Imaginos" on vuorostaan melkein naurettavan raskas ja mustanpuhuva kokonaisuus. Sen jälkeisisiä levyistä olenkin kuullut vain yhden, vuonna 1998 julkaistun "Heaven Forbid"-albumin, joka taas on paluu klassiseen Cultsoundiin ja kaiken lisäksi ihan kelvollista kamaa - mutta joka on tainnut jäädä aika harvojen herkuksi.
Vielä tänäkin päivänä maailmaa kiertää jonkinlainen Blue Öyster Cult - olisiko bändi jopa heittänyt keikan jollain ruotsinlaivalla viime talvena? Toisin kuin Purple, Cult taitaa Chicagon tavoin kuulua nykyisin lähinnä nostalgiaosastoon,
maanantai 23. maaliskuuta 2015
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Maailman paras levy 1973
Jos se ei aikaisemmista postauksista ole tullut selväksi, toistettakoon vielä kerran että soul ja nimenomaan se syvän Etelän sellainan kuuluu mielimusiikkilajeihini, varsinkin silloin kun se koputtelee myös bluesin ovia, ja sointimaailmaltaan se saavutti huipunsa juuri vuoden 1973 tienoilla. Sattumoisin molemmat tämän vuoden suosikkini ovat vielä saman levy-yhtiön eli Staxin tuotoksia; itse yritys veti viimeisiään mutta se ei kyllä kuulu näistä levytyksistä.
Toinen yhdistävä tekijä on ääni. Viimeksi kehumani Millie Jacksonin ohella yksi suosikkisolisteistani on Mavis Staples, jonka altto varmaan tarvittaessa siirtäisi vuoria. Kun muukin perhe - sisaret ja isä - osasivat laulaa, ovat Staple Singersin levyt jo laulusoundeiltaan silkkaa mannaa. Yhtyeen "maalliset" levyt 70-luvulla olivat myös mallikkaasti sovitettuja ja soitettuja - ja kun biisitkin toimivat, tulos oli joskus silkkaa mannaa. Medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies" on kahden yhteensovitetun biisin kahdeksanminuuttinen kokonaisuus, jonka molemmat osat ovat parempia. Kaiken lisäksi kappaleet muistuttavat toisiaan - hitaahko tempo, vetoava sävellys jonka kruunaa loistava kertosäe. Ja sitten tuo ääni.
Staple Singers (tai Staples) jatkoi uraansa vielä Staxin kaaduttuakin, mutta Mavisin uran toinen huippu tuli 2000-luvulla loistokkaiden soololevyjen sarjan myötä. Hän palasi gospelin ääreen, lauloi 60-luvun ihmisoikeustaustoista, ja teki loistavaa sinertävää soulia - mutta se on toinen juttu, ja klassista kamaa sekin.
Toinen Staxin 70-luvun kiintotähti oli Little Milton Campbell, joka hänkin oli jo tuolloin veteraani vaikka hän "Waiting For... Little Milton"-albumin ilmestyessä olikin vasta nelikymppinen. Levytysura alkoi jo 50-luvulla bluesin merkeissä, jatkui 60-luvun ajan Chessillä - välillä soulin kimpussa ja yhä enemmän näitä genrejä sekoittaen - ja Staxin jälkeen vielä mm. Malacolla, ehkä hieman sekalaisemmin tuloksin mutta silti ryhdikkäänä.
Vuonna 1973 homman nimi oli soulblues - funkeista rytmeistä ja rääkäisyistä täyteläisiin torviin ja jousiin. Albumin aloitusraita "It´s Amazing" on todellinen jyrä, "The Thrill Is Gone" ei häpeä B.B. Kingin versiolle, "What It Is" on toinen tempokkaampi tapaus...vaikka musiikki välillä pauhaa aika suurellisesti, mukana on koko ajan myös svengin lisäksi dynamiikka. Ja vaikka Milton oli ihan kelvollinen kitaristi, minun kirjoissani hänenkin suurin lahjansa oli ääni, joka pystyi sekä voimaan että valitukseen, sekä riemuun että suruun.
Hänen kohtalokseen taisi jäädä ikuinen kakkostila - edelle tunki B.B:n lisäksi Bobby Blue Bland, ja koska Miltonin soitto- ja lauluääni vertautui näihin kahteen, häntä ei pidetty tarpeeksi omaleimaisena, varsinkin kun hänen tyylinsä selvästi kehittyi musiikin muotivirtausten mukana - mutta komean määrän komeaa musiikkia hänkin ehti tehdä.
Toinen yhdistävä tekijä on ääni. Viimeksi kehumani Millie Jacksonin ohella yksi suosikkisolisteistani on Mavis Staples, jonka altto varmaan tarvittaessa siirtäisi vuoria. Kun muukin perhe - sisaret ja isä - osasivat laulaa, ovat Staple Singersin levyt jo laulusoundeiltaan silkkaa mannaa. Yhtyeen "maalliset" levyt 70-luvulla olivat myös mallikkaasti sovitettuja ja soitettuja - ja kun biisitkin toimivat, tulos oli joskus silkkaa mannaa. Medley "Love Comes In All Colors/Tellin´ Lies" on kahden yhteensovitetun biisin kahdeksanminuuttinen kokonaisuus, jonka molemmat osat ovat parempia. Kaiken lisäksi kappaleet muistuttavat toisiaan - hitaahko tempo, vetoava sävellys jonka kruunaa loistava kertosäe. Ja sitten tuo ääni.
Staple Singers (tai Staples) jatkoi uraansa vielä Staxin kaaduttuakin, mutta Mavisin uran toinen huippu tuli 2000-luvulla loistokkaiden soololevyjen sarjan myötä. Hän palasi gospelin ääreen, lauloi 60-luvun ihmisoikeustaustoista, ja teki loistavaa sinertävää soulia - mutta se on toinen juttu, ja klassista kamaa sekin.
Toinen Staxin 70-luvun kiintotähti oli Little Milton Campbell, joka hänkin oli jo tuolloin veteraani vaikka hän "Waiting For... Little Milton"-albumin ilmestyessä olikin vasta nelikymppinen. Levytysura alkoi jo 50-luvulla bluesin merkeissä, jatkui 60-luvun ajan Chessillä - välillä soulin kimpussa ja yhä enemmän näitä genrejä sekoittaen - ja Staxin jälkeen vielä mm. Malacolla, ehkä hieman sekalaisemmin tuloksin mutta silti ryhdikkäänä.
Vuonna 1973 homman nimi oli soulblues - funkeista rytmeistä ja rääkäisyistä täyteläisiin torviin ja jousiin. Albumin aloitusraita "It´s Amazing" on todellinen jyrä, "The Thrill Is Gone" ei häpeä B.B. Kingin versiolle, "What It Is" on toinen tempokkaampi tapaus...vaikka musiikki välillä pauhaa aika suurellisesti, mukana on koko ajan myös svengin lisäksi dynamiikka. Ja vaikka Milton oli ihan kelvollinen kitaristi, minun kirjoissani hänenkin suurin lahjansa oli ääni, joka pystyi sekä voimaan että valitukseen, sekä riemuun että suruun.
Hänen kohtalokseen taisi jäädä ikuinen kakkostila - edelle tunki B.B:n lisäksi Bobby Blue Bland, ja koska Miltonin soitto- ja lauluääni vertautui näihin kahteen, häntä ei pidetty tarpeeksi omaleimaisena, varsinkin kun hänen tyylinsä selvästi kehittyi musiikin muotivirtausten mukana - mutta komean määrän komeaa musiikkia hänkin ehti tehdä.
torstai 5. maaliskuuta 2015
Maailman paras levy 1972
Jotkut suosikkibändeistäni ovat niitä, joiden biisejä olen kuullut soitettavan paitsi radiossa myös esimerkiksi nuoruuteni tanssilavoilla ja vastaavissa tilanteissa, koska kotipaikkakuntani tanssibändit suosivat heidärn tuotantoaan. CCR on yksi sellainen bändi, ja vuonna 1972 levydevytoinut The Eagles toinen. Nuorempana minulla oli aika lailla ennakkoluuloja kantria ja sen johdannaisia kohtaan, joten korvan taakse tarttui ensin "Hotel Californian" aikainen keskitien rock, mutta myöhemmin myös bändin varhaisemmat levyt ovat jääneet soimaan.
Jo debyyttialbumillaan nämä nuoret kotkat tekivät yhden sellaisen kappaleen, joka on päässyt kaikkien aikojen suosikkilistallani aika korkealle; "Witchy Woman" on minun korvissani maaginen esitys. Hieno sävel, hyvä sovitus, vivahteikas soitto ja Don Henleyn laulu sekä korviahivelevär stemmat - kovin paljon tätä enempää en oikein osaa musiikilta vaatia. Eaglesin muutkin jäsenet olivat vähintäänkin kelvollisia vokalisteja, mutta Don on kunkku - ja bändin uran suurimmat suosikkibiisini ovat melkein järjestään hänen laulamiaan.
Ja toisaalta nykyään myös kantri maistuu minullekin - ehkä ei kaikkein tyhmin punaniskameininki tai liian juureva bluegrass, mutta kaikki sellainen käy, joka jotenkin nojaa synkempään perinteeseen kuten mustaan musiikkiin, eikä ryöstöviljele steelkitaraa.
Kantrin ja soulin rajamailla on tehty paljon hienoa musiikkia; monet syvän etelän soultähdet Percy Sledgestä ja Joe Texistä lähtien käyttivät myös kantrimuusikoita ja levyttivät kantribiisejäkin. Millie Jackson ei ehkä tehnyt samaa, ainakaan liian ilmeisesti. Tämä yksi suosikkiäänistäni (yhdessä lähinnä Mavis Staplesin, Bettye Lavetten ja Gladys Knightin kanssa) LP-debytoi 1972 samannimisellä albumilla, joka aloitti hämmentävän kovatasoisen levysarjan johon kuuluvat myös legendaariset "Caught Up" ja "Still Caught Up".
Itse omistan hänen viisi ensimmäistä albumiaan, ja niistä voisi kehua jokaisen, mutta tämä hänen ensialbuminsa oli myös ensimmäinen jonka itse kuulin, ja ehkä siksi erityispaikalla sydämessäni. Parhaimmillaan tämä 70-luvun soul on pelkästään soinniltaan - rytmi, torvet, jouset - niin hyvää, että biisit ova vähemmän tärkeitä, mutta tälläkin levyllä on sellaisia puntinvipittäjiä kuin "I Ain´t Giving Up" ja balladeja kuten "A Child Of God (It´s Hard To Believe)", jotka kyllä kuulostaisivat hyviltä muunlaisessakin kuosissa. Varsinkin tuo viimeksimainittu on kuitenkin taivaallinen esitys ensi kädessä koska Milliellä on niin hieno ääni - voimakas, juureva, mutta myös tarvittaessa herkkä - että esitys tosiaan pysäyttää. Tosin sama ääni tekee omikseen ja kuuntelun arvoisiksi myös heikommatkin biisit.
Millie Jackson on tunnettu paitsi äänestään myös siitä, että hänen myöhäisemmät levytyksensä ovat aika suorasukaista kamaa - jopa rivoa, joku voisi sanoa - mutta varhaisemmat levyt eivät kyllä siitä kärsi, ainakaan minun arvoasteikollani. Enkä kyllä sinänsä tiedä, miksei asioista voisi puhua niiden omilla nimillä, vaikka vihjaisulla kyllä usein onkin suurempi teho kuin ääneen lausumisella.
Jo debyyttialbumillaan nämä nuoret kotkat tekivät yhden sellaisen kappaleen, joka on päässyt kaikkien aikojen suosikkilistallani aika korkealle; "Witchy Woman" on minun korvissani maaginen esitys. Hieno sävel, hyvä sovitus, vivahteikas soitto ja Don Henleyn laulu sekä korviahivelevär stemmat - kovin paljon tätä enempää en oikein osaa musiikilta vaatia. Eaglesin muutkin jäsenet olivat vähintäänkin kelvollisia vokalisteja, mutta Don on kunkku - ja bändin uran suurimmat suosikkibiisini ovat melkein järjestään hänen laulamiaan.
Ja toisaalta nykyään myös kantri maistuu minullekin - ehkä ei kaikkein tyhmin punaniskameininki tai liian juureva bluegrass, mutta kaikki sellainen käy, joka jotenkin nojaa synkempään perinteeseen kuten mustaan musiikkiin, eikä ryöstöviljele steelkitaraa.
Kantrin ja soulin rajamailla on tehty paljon hienoa musiikkia; monet syvän etelän soultähdet Percy Sledgestä ja Joe Texistä lähtien käyttivät myös kantrimuusikoita ja levyttivät kantribiisejäkin. Millie Jackson ei ehkä tehnyt samaa, ainakaan liian ilmeisesti. Tämä yksi suosikkiäänistäni (yhdessä lähinnä Mavis Staplesin, Bettye Lavetten ja Gladys Knightin kanssa) LP-debytoi 1972 samannimisellä albumilla, joka aloitti hämmentävän kovatasoisen levysarjan johon kuuluvat myös legendaariset "Caught Up" ja "Still Caught Up".
Itse omistan hänen viisi ensimmäistä albumiaan, ja niistä voisi kehua jokaisen, mutta tämä hänen ensialbuminsa oli myös ensimmäinen jonka itse kuulin, ja ehkä siksi erityispaikalla sydämessäni. Parhaimmillaan tämä 70-luvun soul on pelkästään soinniltaan - rytmi, torvet, jouset - niin hyvää, että biisit ova vähemmän tärkeitä, mutta tälläkin levyllä on sellaisia puntinvipittäjiä kuin "I Ain´t Giving Up" ja balladeja kuten "A Child Of God (It´s Hard To Believe)", jotka kyllä kuulostaisivat hyviltä muunlaisessakin kuosissa. Varsinkin tuo viimeksimainittu on kuitenkin taivaallinen esitys ensi kädessä koska Milliellä on niin hieno ääni - voimakas, juureva, mutta myös tarvittaessa herkkä - että esitys tosiaan pysäyttää. Tosin sama ääni tekee omikseen ja kuuntelun arvoisiksi myös heikommatkin biisit.
Millie Jackson on tunnettu paitsi äänestään myös siitä, että hänen myöhäisemmät levytyksensä ovat aika suorasukaista kamaa - jopa rivoa, joku voisi sanoa - mutta varhaisemmat levyt eivät kyllä siitä kärsi, ainakaan minun arvoasteikollani. Enkä kyllä sinänsä tiedä, miksei asioista voisi puhua niiden omilla nimillä, vaikka vihjaisulla kyllä usein onkin suurempi teho kuin ääneen lausumisella.
lauantai 21. helmikuuta 2015
Maailman paras levy 1971
Tänä päivänä levykaupat alkavat olla harvinaisuuksia, mutta minun nuoruudessani niitä - tai ainakin musiikkiliikkeiden levyosastoja - oli jopa maaseudulla; kotipaikassani Närpiössä vaikutti noin vuodesta 1978 alkaen musiikkiliike Bigi & Vesa, jonka pientä mutta laadukasta levyhyllyä tuli selattua tuon tuosta, ja aika moni lätty päätyi lopulta omaan kokoelmaani.
Joukossa oli mm. hämmentävän näköisen vesivärein maalatun kannen omannut, surumielisen nimenkin saanut skottifolklaulaja Gerry Raffertyn albumi "Can I Have My Money Back?" (lähempi esittely täällä), joka sai olla rauhassa kaupan hyllyssä monta vuotta, kunnes luin jostakin jutun miehen vaiheista ja päätin hoitaa kotiin tämän hänen vuoden 1971 soolodebyyttinsä. Rafferty vaikuttaa ensinnäkin hienoilla biiseillään, toiseksikin ilmeikkäällä laulullaan - ja soitto ja tuotantokin ovat kuosissaan. Hauras helmi, jonka säestyksellä voi kuvitella juovansa teetä majatalossa jossain Brittein saarten maaseudun kolkassa, haaveillen naapurin neidosta joka kuitenkin lähti toisen matkaan...
Folkvaikutteinen musiikki avautui tämän jälkeen laajemminkin, etupäässä Fairport Conventionin ja Richard Thompsonin sekä Jethro Tullin tuotannon kautta - mutta näihin nimiin palaan myöhemmin. Toinen folkaalto tuli sitten 90-luvun alussa kotimaisen "etnobuumin" myötä - mutta sekin on toinen juttu. Raffertyn myöhemmät vaiheet eivät sen sijaan enää vaikuttaneet - minulla on jossain noin vuonna 1988 julkaistu albumi, jonka huomionarvoisin yksityiskohta taitaa olla se, että biisien keskipituus on kuusi minuuttia, vaikka sisältöä ei olisi kuin puoleen siitä. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä tämän levyn tenhoa.
Kun taas vuoden biisiä mietitään, se löytyy äänimaailmaskaalan toiselta laidalta. Deep Purplen "klassinen kokoonpano", jossa äänessä on Gillan ja kitarassa Blackmore, teki vuosina 1970-73 kolme loistavaa albumia ja yhden ihan hyvän - mutta sen ihan hyvän nimibiisi "Fireball" on "kuivausrumpuintroineen" ja Jon Lordin loistavan soolonpätkän, reippaan tempon ja Gillanin laulutulkinnan myötä yksi kaikkien aikojen suosikkihevibiisesistäni, vaikka ei ole edes erityisen raskas - heavyä siinä on oikeastaan lähinnä asenne. Pakko sanoa myös, että Ian Paice ja Roger Glover kuuluvat kaikkien aikojen suosikkirytmiryhmiini.
Deep Purple kuuluu kaikkein suurimpiin suosikkeihini - huonoa studiolevyä bändi ei ole tehnyt, kokoonpanomuutokset ovat oikeastaan jopa virkistäneet välillä, ja nykyinen "Morsen aika" (joka on kestänyt kohta parikymmentä vuotta) on ollut oikeaa kulta-aikaa; viimeisin studiolevy "Now What?!" kuuluu levytysuran parhaimmistoon, ja vanha herra Ian Gillan on komeassa kunnossa. Nuorempana vierastin hieman Coverdale/Hughes-solistiduon vetämää vuosien 1974-75 DP-versiota, mutta viime vuosina myös kyseiset kolme albumia ovat paljastaneet tenhonsa minullekin.
Ja jostakin syystä juuri 1970-luvun raskas rock on yksi niistä "kevyen" musiikin alalajeista, jotka ovat sydämessäni syvimmällä.
Joukossa oli mm. hämmentävän näköisen vesivärein maalatun kannen omannut, surumielisen nimenkin saanut skottifolklaulaja Gerry Raffertyn albumi "Can I Have My Money Back?" (lähempi esittely täällä), joka sai olla rauhassa kaupan hyllyssä monta vuotta, kunnes luin jostakin jutun miehen vaiheista ja päätin hoitaa kotiin tämän hänen vuoden 1971 soolodebyyttinsä. Rafferty vaikuttaa ensinnäkin hienoilla biiseillään, toiseksikin ilmeikkäällä laulullaan - ja soitto ja tuotantokin ovat kuosissaan. Hauras helmi, jonka säestyksellä voi kuvitella juovansa teetä majatalossa jossain Brittein saarten maaseudun kolkassa, haaveillen naapurin neidosta joka kuitenkin lähti toisen matkaan...
Folkvaikutteinen musiikki avautui tämän jälkeen laajemminkin, etupäässä Fairport Conventionin ja Richard Thompsonin sekä Jethro Tullin tuotannon kautta - mutta näihin nimiin palaan myöhemmin. Toinen folkaalto tuli sitten 90-luvun alussa kotimaisen "etnobuumin" myötä - mutta sekin on toinen juttu. Raffertyn myöhemmät vaiheet eivät sen sijaan enää vaikuttaneet - minulla on jossain noin vuonna 1988 julkaistu albumi, jonka huomionarvoisin yksityiskohta taitaa olla se, että biisien keskipituus on kuusi minuuttia, vaikka sisältöä ei olisi kuin puoleen siitä. Se ei kuitenkaan yhtään vähennä tämän levyn tenhoa.
Kun taas vuoden biisiä mietitään, se löytyy äänimaailmaskaalan toiselta laidalta. Deep Purplen "klassinen kokoonpano", jossa äänessä on Gillan ja kitarassa Blackmore, teki vuosina 1970-73 kolme loistavaa albumia ja yhden ihan hyvän - mutta sen ihan hyvän nimibiisi "Fireball" on "kuivausrumpuintroineen" ja Jon Lordin loistavan soolonpätkän, reippaan tempon ja Gillanin laulutulkinnan myötä yksi kaikkien aikojen suosikkihevibiisesistäni, vaikka ei ole edes erityisen raskas - heavyä siinä on oikeastaan lähinnä asenne. Pakko sanoa myös, että Ian Paice ja Roger Glover kuuluvat kaikkien aikojen suosikkirytmiryhmiini.
Deep Purple kuuluu kaikkein suurimpiin suosikkeihini - huonoa studiolevyä bändi ei ole tehnyt, kokoonpanomuutokset ovat oikeastaan jopa virkistäneet välillä, ja nykyinen "Morsen aika" (joka on kestänyt kohta parikymmentä vuotta) on ollut oikeaa kulta-aikaa; viimeisin studiolevy "Now What?!" kuuluu levytysuran parhaimmistoon, ja vanha herra Ian Gillan on komeassa kunnossa. Nuorempana vierastin hieman Coverdale/Hughes-solistiduon vetämää vuosien 1974-75 DP-versiota, mutta viime vuosina myös kyseiset kolme albumia ovat paljastaneet tenhonsa minullekin.
Ja jostakin syystä juuri 1970-luvun raskas rock on yksi niistä "kevyen" musiikin alalajeista, jotka ovat sydämessäni syvimmällä.
tiistai 10. helmikuuta 2015
Maailman paras levy 1970
Minun kirjoissani kuusi- ja seitsemänkymmentälukujen taite oli eräänlainen käännekohta populaarimusiikissa - jotenkin uusi vuosikymmen toi mukanaan uusia tuulia ja jotkut 60-luvun tärkeimmistä ilmiöistä päättyivät. Koska Beatles oli ensimmäinen ja suurin musiikillinen hurahdukseni, heidän hajoamisensa 1970 oli tietenkin tärkeä tapahtuma, kun taas Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin kuolemat sekä Stonesien ikävästi päättynyt Altamontin keikka jotenkin alleviivasivat aikakauden loppumista. Toisaalta esim. heavy rock puhkesi lopullisesti kukkaan, proge kokeili siipiään ja countryrock omana alalajinaan sai laajempaa jalansijaa.
Tätä taustaa vasten on hauska todeta, että yksi kaikkien aikojen suosikkialbumeistani, joka ilmestyi juuri tänä vuonna, oikeastaan on niin ajatonta kamaa että sen voi halutessaan ajoittaa jopa 50-luvulle, tai sitten tähän päivään. Moondance on Van Morrisonin laajan ja häkellyttävän korkeatasoisen tuotannon uksi kulmakivi, jonka voisi kehua jopa biisi biisiltä (oma versioni asioista löytyy täältä). Vanin ääni, sielukas bändi, loistavat biisit, kaikki toimii - ja vaikka nimibiisi totuuden nimessä on jo aika kulunut eri tulkitsijoiden käsissä, Michael Bublésta Marstioon, nimenomaan tämä alkuperäinen studioversio jaksaa säväyttää minua.
Belfastin lehmipoika kuuluu niihin levystöni kulmakiviin, jonka useampikin levy keikkuu ilmestymisvuotensa kärkisijoilla - joskin jotkut hänen tekeleistään ovat mielestäni huteja. Livenä olen onnistunut kuulemaan häntä kerran, Chieftainsin kanssa Kulttuuritalolla 1988; keikka oli muuten hyvä, mutta Vanin rumpalin innostunut paiskonta meinasi hukuttaa vielä Morrisonia itseäänkin vanhemman ja kunnianarvoisemman instituution soiton, ja Van keskittyi muistaakseni laulamisen lisäksi Kevin Conneffin haukkumiseen. Nerous ei ole helppoa...
Kun taas vuoden biisiä mietitään, on pakko todeta sykähdyttävimmien esitysten nousevan esiin hevipuolelta, etenkin jos Van the Mania ei lasketa. Hevin saralla yksi uranuurtajista oli tietenkin Led Zeppelin - hurja pumppu, joskaan ei kokonaisuudessaan kaikkein suurimpia suosikkejani. Joskus palaset tosin loksahtivat kunnolla paikalleen, kuten heidän kolmoslevynsä uljaimmassa esityksessä, hitaassa bluesissa nimeltään Since I´ve Been Loving You. Sen yhdistelmä voimaa ja herkkyyttä jaksaa kiehtoa minua, ja vielä tänäänkin loistavaa musiikkia tekevä Robert Plant näyttää jo nuorena miehenä miten bluesia tulkitaan.
Led Zeppelin teki myöhemminkin hyvää musiikkia, mutta vielä enemmän minua on sykähdyttänyt Robert Plantin sooloura - synteettiseltä 80-luvulta folkvivahteiden kautta nykyiseen "yleisamericanaan" hän on pitänyt taiteellista lippuaan korkealla, ja ääni on vieläkin voimissaan.
Tätä taustaa vasten on hauska todeta, että yksi kaikkien aikojen suosikkialbumeistani, joka ilmestyi juuri tänä vuonna, oikeastaan on niin ajatonta kamaa että sen voi halutessaan ajoittaa jopa 50-luvulle, tai sitten tähän päivään. Moondance on Van Morrisonin laajan ja häkellyttävän korkeatasoisen tuotannon uksi kulmakivi, jonka voisi kehua jopa biisi biisiltä (oma versioni asioista löytyy täältä). Vanin ääni, sielukas bändi, loistavat biisit, kaikki toimii - ja vaikka nimibiisi totuuden nimessä on jo aika kulunut eri tulkitsijoiden käsissä, Michael Bublésta Marstioon, nimenomaan tämä alkuperäinen studioversio jaksaa säväyttää minua.
Belfastin lehmipoika kuuluu niihin levystöni kulmakiviin, jonka useampikin levy keikkuu ilmestymisvuotensa kärkisijoilla - joskin jotkut hänen tekeleistään ovat mielestäni huteja. Livenä olen onnistunut kuulemaan häntä kerran, Chieftainsin kanssa Kulttuuritalolla 1988; keikka oli muuten hyvä, mutta Vanin rumpalin innostunut paiskonta meinasi hukuttaa vielä Morrisonia itseäänkin vanhemman ja kunnianarvoisemman instituution soiton, ja Van keskittyi muistaakseni laulamisen lisäksi Kevin Conneffin haukkumiseen. Nerous ei ole helppoa...
Kun taas vuoden biisiä mietitään, on pakko todeta sykähdyttävimmien esitysten nousevan esiin hevipuolelta, etenkin jos Van the Mania ei lasketa. Hevin saralla yksi uranuurtajista oli tietenkin Led Zeppelin - hurja pumppu, joskaan ei kokonaisuudessaan kaikkein suurimpia suosikkejani. Joskus palaset tosin loksahtivat kunnolla paikalleen, kuten heidän kolmoslevynsä uljaimmassa esityksessä, hitaassa bluesissa nimeltään Since I´ve Been Loving You. Sen yhdistelmä voimaa ja herkkyyttä jaksaa kiehtoa minua, ja vielä tänäänkin loistavaa musiikkia tekevä Robert Plant näyttää jo nuorena miehenä miten bluesia tulkitaan.
Led Zeppelin teki myöhemminkin hyvää musiikkia, mutta vielä enemmän minua on sykähdyttänyt Robert Plantin sooloura - synteettiseltä 80-luvulta folkvivahteiden kautta nykyiseen "yleisamericanaan" hän on pitänyt taiteellista lippuaan korkealla, ja ääni on vieläkin voimissaan.
tiistai 3. helmikuuta 2015
Maailman paras levy 1969
Vaikka välillä tuntuu siltä kuin kaikki hyvä musiikki olisi tehty jo kauan sitten, ja tämän päivän skene vain olisi vanhan toistoa, ovat jotkut asiat sentään nykyisin paremmin kuin ennen.Yksi näistä asioista on naispuolisten artistien esiinmarssi - 2000-luvun laulajista miltei enemmistö suosikeistani on naisia, kun taas vielä 1960-luvulla tilanne oli toinen. Muutamia soullaulajia lukuunottamatta naispuoliset suosikit ovat harvassa - mutta onneksi ne jotka olen löytänyt ovat sitäkin etevämpiä.
Useimmat näistä suosikeistani ovat afroamerikkalaisia, mutta ainakin yksi poikkeus löytyy - umpibrittiläinen Dusty Springfield, joka tosin parhaimmillaan kuulostaa mustalta hänkin. Hänen aikaisemmat levytyksensä ovat enemmänkin poppia tai viihdettä - huippuna ehkä kaikkien aikojen Jacques Breltulkinta "If You Go Away" - mutta armon vuonna 1969 hän teki albumin joka sitten onkin melkein silkkaa soulia kannesta kanteen. "Dusty In Memphis" (lähemmin täällä) tehtiin nimensä mukaisesti soulin kotiseudulla, soittajat osaavat asiansa ja Dusty laulaa kuin henkensä edestä.
Myös rockin puolella alkoi tähän aikaan löytyä myös oikeita naissolisteja - Janis Joplin ja Grace Slick ehkä etunenässä - mutta varsinainen vyörytys alkoi vasta vähän myöhemmin. Pakko on myös myöntää, että muutamista hyvistä hetkistä huolimatta kumpikaan näistä - Joplin tai Slickin Jefferson Airplane - eivät koskaan kuuluneet suurimpiin suosikkeihini; sen sijaan esim. Carla Thomas, Aretha Franklin ja Gladys Knight olivat ja ovat mieluisampaa kuultavaa.
Ja toisaalta on todettava, että vuoden 1969 musiikki-ilmiö sittenkin taisi olla ihan valkoisten miesten bändi, kalenterivuoden aikana kolme albumia markkinoille pukannut Creedence Clearwater Revival. Minun korvissani John Fogertyn ja kumppaneiden poppia ja juuria yhdistänyt keitos ei kertaakaan kestänyt koko albumin pituudelta, mutta yksittäiset hitit toimivat hyvin. Vielä 1970-luvun lopulla, kun itse innostuin musiikista, CCR:n hittejä höylättiin jopa kyllästymiseen asti ainakin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, mutta Down On The Corner toimii vieläkin, ei vähiten älyttömän tarttuvan riffinsä voimalla.
CCR ja osittain myös Dusty Springfield kuuluvat niihin suosikkeihini, jotka uuden vuosikymmenen mukana siirtyivät taka-alalle - ja monet muut suosikit kehittyivät uusiin suuntiin. Siinä mielessä tämä oli "viimeinen popvuosi", kun taas 1970-luku toi mukanaan uudet, rouheammat ja monipuolisemmat soundit.
Useimmat näistä suosikeistani ovat afroamerikkalaisia, mutta ainakin yksi poikkeus löytyy - umpibrittiläinen Dusty Springfield, joka tosin parhaimmillaan kuulostaa mustalta hänkin. Hänen aikaisemmat levytyksensä ovat enemmänkin poppia tai viihdettä - huippuna ehkä kaikkien aikojen Jacques Breltulkinta "If You Go Away" - mutta armon vuonna 1969 hän teki albumin joka sitten onkin melkein silkkaa soulia kannesta kanteen. "Dusty In Memphis" (lähemmin täällä) tehtiin nimensä mukaisesti soulin kotiseudulla, soittajat osaavat asiansa ja Dusty laulaa kuin henkensä edestä.
Myös rockin puolella alkoi tähän aikaan löytyä myös oikeita naissolisteja - Janis Joplin ja Grace Slick ehkä etunenässä - mutta varsinainen vyörytys alkoi vasta vähän myöhemmin. Pakko on myös myöntää, että muutamista hyvistä hetkistä huolimatta kumpikaan näistä - Joplin tai Slickin Jefferson Airplane - eivät koskaan kuuluneet suurimpiin suosikkeihini; sen sijaan esim. Carla Thomas, Aretha Franklin ja Gladys Knight olivat ja ovat mieluisampaa kuultavaa.
Ja toisaalta on todettava, että vuoden 1969 musiikki-ilmiö sittenkin taisi olla ihan valkoisten miesten bändi, kalenterivuoden aikana kolme albumia markkinoille pukannut Creedence Clearwater Revival. Minun korvissani John Fogertyn ja kumppaneiden poppia ja juuria yhdistänyt keitos ei kertaakaan kestänyt koko albumin pituudelta, mutta yksittäiset hitit toimivat hyvin. Vielä 1970-luvun lopulla, kun itse innostuin musiikista, CCR:n hittejä höylättiin jopa kyllästymiseen asti ainakin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, mutta Down On The Corner toimii vieläkin, ei vähiten älyttömän tarttuvan riffinsä voimalla.
CCR ja osittain myös Dusty Springfield kuuluvat niihin suosikkeihini, jotka uuden vuosikymmenen mukana siirtyivät taka-alalle - ja monet muut suosikit kehittyivät uusiin suuntiin. Siinä mielessä tämä oli "viimeinen popvuosi", kun taas 1970-luku toi mukanaan uudet, rouheammat ja monipuolisemmat soundit.
276. Dusty Springfield: Dusty In Memphis (1969): Sielulla ei ole väriä
Koko musiikinharrastukseni ajan minua on häirinnyt väittely siitä, mikä on mukamas aitoa ja mikä ei, miten "autenttista sitä-ja-sitä voi tehdä vain sellainen-ja-sellainen tyyppi". Minun korvissani hyvä musiikki on hyvää musiikkia, jos se on tehty siten että se koskettaa minua. Joissakin tapauksissa kuulemani hyvä musiikki on johdattanut minut alkulähteelle joka on ollut vielä parempaa - mutta toisinaan erilainen tulkinta on selvästi paikallaan.
Yksi tyypillinen väite on esim. ettei valkoinen ihminen voi tehdä hyvää soulia (joka siis lähtökohtaisesti on mustaa musiikkia), ja tämän väitteen naurettavuuden minun korvissani todistaa lopullisesti tämä levy, jonka laulaa brittiläinen valkoinen nainen memphisläisten muusikkojen säestämänä (ja oletettavasti soittajakaarti on sekä mustaa että valkoista, niinkuin siellä oli tapana).
Dusty Springfieldin hieno ääni on tietenkin kotonaan suurissa balladeissa, mutta se taipuu myös juurevampiin biiseihin sekä intiimiin kerrontaan. Tämän levyn hittibiisi, keskitempoinen "Son Of A Preacher Man", olisi kotonaan vaikkapa Aretha Franklinin levyllä torvineen ja kuoroineen, ja "I Can´t Make It Alone" on samaa tyylilajia. Ylipäätänsä ilmava mutta orgaaninen soundi hivelee korvia. "Just A Little Lovin´" ja "Just One Smile" edustavat sitä intiimimpää puolta, kun taas "Windmills Of Your Mind" osoittaa soundin venyvän myös viihteeseen muuttumasta imeläksi.
Oikeastaan jokainen levyn yhdestätoista raidasta on hyvä, ja runsaan puolen tunnin LP-formaatti osoittaa toimivuutensa - kyllästymisestä ei ole pelkoakaan. Ja koko pakettia leimaa minusta nimenomaan sielukkuus - jolla ei todellakaan ole mitään ominaisväriä.
Yksi tyypillinen väite on esim. ettei valkoinen ihminen voi tehdä hyvää soulia (joka siis lähtökohtaisesti on mustaa musiikkia), ja tämän väitteen naurettavuuden minun korvissani todistaa lopullisesti tämä levy, jonka laulaa brittiläinen valkoinen nainen memphisläisten muusikkojen säestämänä (ja oletettavasti soittajakaarti on sekä mustaa että valkoista, niinkuin siellä oli tapana).
Dusty Springfieldin hieno ääni on tietenkin kotonaan suurissa balladeissa, mutta se taipuu myös juurevampiin biiseihin sekä intiimiin kerrontaan. Tämän levyn hittibiisi, keskitempoinen "Son Of A Preacher Man", olisi kotonaan vaikkapa Aretha Franklinin levyllä torvineen ja kuoroineen, ja "I Can´t Make It Alone" on samaa tyylilajia. Ylipäätänsä ilmava mutta orgaaninen soundi hivelee korvia. "Just A Little Lovin´" ja "Just One Smile" edustavat sitä intiimimpää puolta, kun taas "Windmills Of Your Mind" osoittaa soundin venyvän myös viihteeseen muuttumasta imeläksi.
Oikeastaan jokainen levyn yhdestätoista raidasta on hyvä, ja runsaan puolen tunnin LP-formaatti osoittaa toimivuutensa - kyllästymisestä ei ole pelkoakaan. Ja koko pakettia leimaa minusta nimenomaan sielukkuus - jolla ei todellakaan ole mitään ominaisväriä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
